Don't let them know... Well, now they know!

Kysyin teiltä toukokuussa, millaisia tekstejä toivoisitte minun kirjoittavan blogissani. Niinan toive oli, että käsittelisin blogissani #GiveElsaAGirlfriend -aihetta, joka oli tänä keväänä kovasti puheenaiheena Internetissä ja (amerikkalaisissa) medioissa. Aihe ei ole enää niin "in" kevääseen verrattuna, mutta parempi kai toiveet on toteuttaa myöhemmin kuin ei milloinkaan! :) 

Mikä ihmeen #GiveElsaAGirlfriend?

Keväällä 2016 Twitterin käyttäjä Alexis Isabel Moncada lähetti twiitin, jossa toivoi, että Disney tekisi Elsasta Frozen 2:een ensimmäisen seksuaalivähemmistöjä edustavan prinsessan (tai kuningattaren). Olisihan se edistyksellistä, että animaatioelokuvassa näytettäisiin lesbo päähenkilö. Alexis liitti twiittiinsä hashtagin #GiveElsaAGirlfriend, eikä aikaakaan, kun hashtagia jaettiin ympäri Internettiä. Aiheesta on kirjoitettu artikkeleita, ja nyt netissä on jopa täytettävän vetoomus asian puolesta. Yhdestä pienestä twiitistä tuli suuri ilmiö. 

Elsan sukupuolisen suuntautumisen kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole uusi juttu. Jo Frozenin ilmestyessä vuonna 2013 vanhoilliset ihmiset vetivät herneen nenään, sillä Elsan nähtiin olevan elokuvassa lesbo. Elokuvassa Elsa piilottelee Annalta ja koko Arendellelta salaisuutta jäävoimistaan ahdistuneena, kunnes lopulta "astuu ulos kaapista" ja päästää taikavoimat valloilleen. Elsan salailun ja itsensä paljastumisen nähtiin kuvaavan homoseksuaalisen ihmisen ulostuloa, ja osa oikein konservatiivisista amerikkalaisista piti lapsensa visusti pois elokuvateattereista. Disney ei ole missään vaiheessa vahvistanut homoseksuaalisia teorioita kumpaankaan suuntaan (kait?), vaan sanoi, että jokainen katsoja saa tehdä Elsan sukupuolisesta suuntautumisesta omat päätelmänsä. Toisin sanoen Elsasta olisi hyvin helppoa tehdä ensimmäinen lesbo animaation päähenkilö, sillä jo ensimmäisessä Frozenissa on mahdollisia viittauksia siihen suuntaan. 

Disney ja HLBT

HLBT on lyhenne, joka tarkoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä: homot, lesbot, biseksuaalit ja transihmiset. (Englanniksi lyhenne on LGBT.) Disneyn animaatioelokuvissa emme ole vielä nähneet HLBT-ihmisiä... vai olemmeko? Hyvin monessa Disney-klassikossa vitsaillaan sillä, että miehet pukeutuvat naiseksi. Viidakkokirjan Baloo, Lilon ja Stitchin Pleakley ja Leijonakuninkaan Timon naamioituvat naisiksi harhauttaakseen jotakuta. Miesten naiseksi pukeutuminen on nähty siis lähinnä vitsinä, ja pukeutumisella on aina yritetty viedä juonta eteenpäin. Baloota tai Timonia emme voi mainostaa harhauttamisen perusteella sukupuolivähemmistöjen edustajiksi, mutta Pleakley on toinen juttu. Pleakley pukeutuu ensimmäisen kerran naiseksi voidakseen syödä rauhassa ravintolassa ihmisten tajuamatta hänen olevan avaruusolento, mutta myöhemmin elokuvassa Pleakley ihastelee peruukkia päässään vailla varsinaista pakkoa, vain oman ihastelunsa ja hyvän olon tunteen takia. Varsinaista queer-touhua, vai mitä? ;) 

Miehet tai sivuhenkilöt eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka ovat pukeutuneet Disney-elokuvissa toisen sukupuolen vaatteisiin. Mulan kertoo naisesta, joka pukeutuu mieheksi voidakseen taistella Kiinan armeijassa isänsä puolesta. Vaikka Mulan mieheksi pukeutuukin, ei hän silti ole transihminen. Häntä ajaa vain halu auttaa isäänsä - ja Mulan sitä paitsi ihastuu komentajaansa, kenraali Shangiin. Jossain Internetissä sen sijaan kiertää juttu, että Shang olisi biseksuaali ihastuttuaan Mulaniin tämän ollessa mieheksi pukeutunut. Minusta mistään ihastumisesta Shangin puolelta ei kuitenkaan voida vielä puhua Mulanin ollessa armeijassa. Olen aina mieltänyt Shangn ystävällisen käytöksen vain ystävyytenä "Pingiä" kohtaan. Monestihan ystävyys syvenee rakkaudeksi, ja näin uskon käyneen Shangin kohdalla. 

Joidenkin katsojien mielestä Frozenissa on Elsan lisäksi toinenkin homo, nimittäin samooja Tamminen, korven keskellä kauppaa pitävä yrittäjä. Tamminen vilkuttelee saunaan perheelleen, josta hänelle vilkuttaa takaisin aikuinen mies yhdessä nuoremmilta näyttävien ihmisten kanssa (katso yllä oleva kuva). Samooja Tammisen täytyy olla siis ilmiselvästi homo, ja hänen aviomiehensä kylpee saunassa lasten kanssa. Mielestäni saunasta Tammiselle heiluttaa kuitenkin myös ilmiselvästi nainen, kuvassa ihan oikealla. Olen aina kuvitellut hänen olevan samoojan vaimo, ja suuren miehen esimerkiksi Tammisen pikkuveli. Valitettavasti taidan siis todeta, ettei Disney-klassikoissa ole muita avoimesti HLBT-ihmisiä (tai avaruusolentoja) kuin Pleakley.

Myös Pixarin elokuvissa nähdään naiseksi pukeutuvia miehiä, sillä jo ensimmäisessä Toy Storyssa Buzz Lightyear puetaan naiseksi... tosin pukija on tyttö, joka leikkii Buzzilla. Ehkä tätä roolileikkiä ei siis voi laskea sukupuolivähemmistön käytökseksi. :)

Omaa pohdintaa

Tarvitseeko Disney-elokuvissa välttämättä edes esiintyä eri sukupuolivähemmistöjä edustavia ihmisiä? Minun mielestäni elokuvan tarina on aina tärkein, ei se, minkä värisiä tai sukupuolisia hahmot ovat, tai mitä seksuaalisuutta he edustavat. Väkisin vänkemällä seksuaalivähemmistöjen edustajia ei ainakaan pidä elokuviin tunkea, vaan tarinan täytyy sitten olla aiheeseen sopiva. Ymmärrän kuitenkin sen, että koska seksuaalivähemmistöjen edustajia ei näy animaatioklassikoissa, ei asia tunnu lapsikatsojista normilta. Jos Disney lisäisi johonkin klassikkoonsa homon tai lesbon hahmon lapset ymmärtäisivät, ettei naisen aina tarvitse rakastua mieheen ja päinvastoin. Toisaalta taas lasten vanhempien tehtävänä on kasvattaa suvaitsevaisuutta, ei elokuvien. Disney voisi kyllä tuoda aiheen käsittelemiseen helposti väyliä, ja ehkä ihmisten seksuaalisuus on helpompi ottaa kotonakin puheeksi, kun prinssi Urhea rakastuukin prinssi Rohkeaan. En kuitenkaan usko, että suvaitsevainen ilmapiiri sen kummemmin leviäisi sitä edustavien animaatioelokuvien myötä, sillä vanhemmat, jotka eivät homoja siedä, eivät varmasti näyttäisikään kyseisiä elokuvia lapsilleen, saati katsoisi niitä itse. HLBT-hahmon tuominen Disney-klassikoiden joukkoon olisi kuitenkin aivan mahtava ja todella suuri juttu itse HLBT-kommuuneille, ja heidän puolestaan haluaisin sen päivän koittavan pian, jolloin seksuaalivähemmistöt saisivat arvostusta laajemmin. En kuitenkaan usko, että Disney ainakaan lähivuosina tulee esittämään meille homoa tai lesboa päähenkilöä. Sivuhenkilöihin toisenlainen suuntautuminen olisi helpompaa ja vähemmän järkyttävää ujuttaa ensiksi. Mutta toivottavasti kymmenen vuoden päästä voimme ihastella Disney-klassikkoriviä ja sanoa, että: "Wau, Disney-klassikoissa esiintyy kaikki mahdolliset erilaisuuden kirjot ihonväristä aina seksuaalivähemmistöihin saakka!" 

No entäs Elsa? Pitäisikö hänen mielestäni saada tyttöystävä? Olen ehkä julma, mutta en haluaisi, että Elsa löytäisi itselleen minkäänlaista kumppania Frozen 2:ssa. Elsa olisi silloin oiva esimerkki siitä, että ihmisen ei tarvitse seurustella elääkseen onnellista elämää. Pixarin Merida näyttää meille tosin jo esimerkkiä itsenäisestä, vahvasta naisesta, mutta täysin vastaavaa esimerkkiä ei ole Disney-klassikoiden joukossa. Mulankin saa elokuvan lopussa itselleen miehen. Jos Elsa kuitenkin rakastuu johonkin, on minulle täysin sama, onko rakkauden kohde nainen vai mies, olen (luultavasti) tyytyväinen molempiin ratkaisuihin. Valitsi Elsa sitten miehen vai naisen, tulevat joka tapauksessa suuret ihmismassat pettymään puoleen tai toiseen. Nyt kun Elsa on vielä yksin, saa jokainen katsoja päättää itse Elsan seksuaalisen suuntautumisen, kuten Disneyn studiollakin on huomattu. Pidän siis Elsan tämänhetkisestä tilanteesta. JOS minun olisi kuitenkin pakko valita, rakastuuko Elsa naiseen vai mieheen, osuisi valintani... naiseen! Sillä olisihan se uraauurtavaa, nykyaikaa ja niin siistiä! :)

Jos aihe kiinnostaa lisää, lukekaa Saran pari vuotta vanha teksti, jossa aihetta pohditaan enemmän animaatioyhtiöiden kannalta. Saran tekstissä on myös linkki mielenkiintoiseen The Atlanticin artikkeliin! 

(Olen toteutellut lisää toukokuisia lukijatoiveita Ihmeiden aukio -blogini puolella. Ihmeiden aukiosta löytyy nyt mielipiteitäni parista Disney live action -elokuvasta, ja aion niitä vastaisuudessakin sinne kirjoitella: käy katsomassa, jos kiinnostaa!)

Toy Story - elokuva-arvostelu

On aika aloittaa Pixar-elokuvien arvostelu-urakka. Kaikki Disney-klassikot arvosteltuani on helppo siirtyä Pixarin puolelle, varsinkin, kun lukijat sitä toivoivat. Alla siis arvostelu ensimmäisestä Pixarin elokuvasta, olkaa hyvät! (Pahoittelen, että tekstin muoto muuttuu kesken kaiken, blogger teki jotain ja ei suostu korjaamaan rivivälejä samankokoisiksi. Pöh.)

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :) 

Andy viettää syntymäpäiviään kavereidensa kanssa kotinsa alakerrassa, mutta ei arvaa, mitä hänen yläkerran huoneessaan tapahtuu. Kaikki Andyn lelut ovat heränneet elämään, ja he kuuntelevat radiopuhelimen kautta kauhuissaan, mitä Andy saa lahjaksi. Lelut pelkäävät Andyn saavan jonkun niin hienon uuden lelun, että Andy unohtaa leikkiä heillä. Ainoa, joka ei pelkää tulevansa syrjäytetyksi, on Woody-cowboy, Andyn lempilelu. Woody saa kuitenkin huomata olleensa väärässä, sillä äiti antaa Andylle lahjaksi Buzz Lightyear -nimisen avaruuslelun, joka vie Woodyn paikan lempileluna. Buzz ei itse tajua olevansa lelu, vaan luulee olevansa avaruusrangeri, joka on laskeutunut vieraalle planeetalle. Muut lelut ihailevat Buzzia, eikä Woody pysty itsekseen vakuuttamaan Buzzia tämän lelumaisuudesta. Woodyn mustasukkaisuus Lightyearia kohtaan vain kasvaa.

Eräänä päivänä Andy lähtee äitinsä kanssa Pizzaplaneetta-ravintolaan, ja saa ottaa mukaansa vain yhden lelun. Woody haluaa lähteä, ja sattuman kautta tulee tönäisseeksi Buzz Lightyearin ikkunasta ulos, vaikka hänen tarkoituksenaan oli tönäistä avaruusrangeri vain sängyn alle piiloon. Muut lelut luulevat Woodyn tönäisseen Buzzin tahallaan ikkunasta, ja kutsuvat tätä jo murhaajaksi. Andyn tullessa Woody pääsee hetkeksi pälkähästä, ja hän pääsee Andyn kanssa Pizzaplaneetalle. Buzz on kuitenkin eksynyt samaan autoon, joka huristelee kohti ravintolaa. Cowboyn ja avaruusrangerin kinastellessa keskenään he joutuvat eroon Andysta, ja alkavat etsiä häntä epätoivoissaan Pizzaplaneetalta. Ravintolasta heidän löytää kuitenkin Sid, Andyn julma naapuri, joka vie lelut kotiinsa.

Sid ei kohtele leluja ollenkaan niin nätisti kuin Andy, vaan leikkaa niiltä sumeilematta raajoja irti ja räjäyttelee niitä takapihalla. Woody ja Buzz yrittävät paeta paikalta mahdollisimman nopeasti ennen kuin Sid tekee heistä selvää. Pakenemista vaikeuttaa kuitenkin Sidin verenhimoinen koira sekä se tosiseikka, että Woody ja Buzz ovat koko ajan kilpanuottasilla. Kaiken lisäksi yrittäessään lentää avonaisesta ikkunasta ulos kuin oikea avaruusrangeri Buzz tulee murtaneeksi kätensä. Tapahtuman jälkeen hän lopultakin uskoo olevansa lelu, ja niin Buzz ja Woody sekä Sidin muotopuolet lelut keksivät yhdessä suunnitelman Sidin nujertamiseksi. Lelut näyttävät Sidille olevansa eläviä, ja pelottelevat pojan puolikuoliaaksi. Tulevaisuudessa Sid ei enää varmasti kiduta leluja!

Buzz ja Woody pääsevät pakenemaan Sidin luota liian myöhään. Andyn perhe on muuttamassa uuteen taloon, ja auto lähtee juuri pihasta vieden viimeistä muuttokuormaa mukanaan. Onneksi lelut ovat nopeita kintuistaan ja Woody pääsee muuttoauton kyytiin. Sieltä käsin hän yrittää saada Buzzin mukaan radio-ohjattavaa autoa ohjaamalla. Muut lelut luulevat Woodyn yhä murhanneen Buzzin, ja näkevät tämän heittävän nyt auto-parankin muuttoautosta ulos. Väärinkäsityksessä he heittävät Woodyn radio-ohjattavan auton perään. Woody ja Buzz pääsevät kuitenkin lopulta onnistuneesti Andyn viereen auton takapenkille radio-ohjattavan auton ja Sidin Buzziin sitoman ilotulitteen avulla. Lelujenkin väärinkäsitys Woodyn julmuudesta korjaantuu heidän nähdessään Buzzin. Ja niin kaikki loppuu hyvin… vai loppuuko? Andy nimittäin saa joululahjaksi koiranpennun!

Toy Story, joka on saanut Suomessa lisänimekseen myös sanan ”leluelämää”, on Pixarin ensimmäinen pitkä elokuva. Samalla Toy Story on myös ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty pitkä animaatioelokuva. Toy Storyn tuotantovaiheet olivat pitkiä ja vaivalloisia. Pixarin työntekijät, John Lasseter etunenässä, halusivat tehdä pitkän animaatioelokuvan tietokoneella. Tähän asti studio oli tehnyt vain lyhytelokuvia (kuten Tin Toyn) ja mainospätkiä. Pitkän elokuvan tekemistä varten tarvittiin kuitenkin rahaa, jota Pixarilla ei ollut, sillä studio oli peräti konkurssin partaalla. Niinpä Pixar ja Disney solmivat keskenään sopimuksen vuonna 1991: Pixar tuottaisi kolme animaatioelokuvaa, joiden levityksestä ja rahoituksesta Disney huolehtisi. Disney omistaisi elokuvat, niiden hahmot ja voisi tehdä jatko-osia elokuviin oman tahtonsa mukaan. Pixar saisi 12,5% elokuvan tuotoista. Disney halusi myös seurata elokuvan tekovaiheita, ja saattoi halutessaan lopettaa koko elokuvaprojektin rahoittamisen elokuvan tuntuessa huonolta. (Aika reilua…) Näin meinasi käydäkin Toy Storyn kehittelyvaiheessa, kun juoni oli vielä aivan erilainen kuin nykyään. Onneksi Pixar sai kuitenkin solmittua tarinalliset langat yhteen ja vakuutettua Disneyn elokuvan onnistumisesta. Toy Story sai ensi-iltansa marraskuussa 1995. Elokuva oli suurmenestys lippukassoilla, ja se ansaitsi maailmanlaajuisesti yli 350 miljoonaa dollaria. Ilmestymisaikanaan Toy Story oli kolmanneksi menestynein animaatioelokuva Disneyn Leijonakuninkaan ja Aladdinin jälkeen. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta parhaasta käsikirjoituksesta, parhaasta musiikista ja parhaasta laulusta (Sulla on ystävä). Elokuvan ohjaaja John Lasseter sai Toy Storysta erikois-Oscarin ensimmäisen pitkän tietokoneanimaation kunniaksi.  

Alun perin Toy Story oli hyvin erilainen elokuva kuin millaisena me sen näemme. Woody oli esimerkiksi aluksi elokuvassa pahis, joka alisti muita leluja tahtonsa alle. Buzz Lightyearin nimi oli aluksi Lunar Larry. Ennen Lunar Larrya ja Woodya elokuvan päähenkilön olisi pitänyt olla kaiken lisäksi lelu, joka nähtiin aiemmassa Pixarin lyhytelokuvassa Tin Toy. Näistä kaikista ideoista kuitenkin luovuttiin, kun studiolla tehtiin päätös, että elokuva olisi enemmän kaveruksista kertova, ja että lelujen elämäntarkoituksena olisi päästä lasten leikkikaluiksi. Tämänkin jälkeen Toy Story sisälsi vielä kohtauksia ja hahmoja, joista luovuttiin. Esimerkiksi Barbie-nuken olisi pitänyt esiintyä elokuvassa Woodyn tyttöystävänä Bo Peepin sijasta, kunnes Mattel kielsi hahmon käytön elokuvan epäonnistumisen pelossa. Myöhemmin Mattel katui päätöstään, ja Barbie nähdään Toy Story 2:ssa. Elokuvassa piti olla myös kohtaus, jossa Sid kiduttaa Buzzia ja Woodya julmasti, mutta onneksi tästä kohtauksesta luovuttiin. Jo nyt elokuvassa nähtävä lelujen kidutus tuntuu liian raa’alta minun makuuni. 

Toy Story oli ensimmäinen pitkä tietokoneella tehty animaatioelokuva. Elokuvanteon aikana Pixar kehitteli monia tietokoneohjelmia ja tapaa, millä olisi hyvä animoida tietokoneella. Käsin piirretyissä, perinteisissä animaatioelokuvissa jokaiselle animaattorille on yleensä jaettu tietty hahmo, jonka liikkeet he animoivat jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Toy Storya tehtäessä hahmojen mallinnukset oli kuitenkin tehty tietokoneohjelmille, joten kullekin animaattorille jaettiin kohtauksia elokuvasta vain yhden hahmon sijaan. Pixar päätti myös tehdä ensimmäisen elokuvansa nimenomaan leluista, sillä tietokoneteknologia ei ollut vielä niin hyvää, että sillä olisi saanut aikaan aidonnäköisiä ihmisiä. Leluille paikka paikoin töksähtelevät liikkeet ja yksinkertaisempi ulkonäkö sopivat hyvin. Toy Storyssa ei myöskään näy vettä eikä pitkiä hiuksia, sillä ne olisi ollut liian hankala toteuttaa. Toy Storya katsoessani huomaa, että elokuva on tosiaan valmistunut vuonna 1995. Animaatio ei ole niin sulavan ja kauniin näköistä kuin myöhemmissä Pixarin elokuvissa. Itse asiassa animaatio on välillä jopa liian yksinkertaista ja jollakin tavalla töksähtelevää. On Toy Story kuitenkin paremmin animoitu kuin monet muut sen jälkeen ilmestyneet tietokoneanimaatiot (kuten esimerkiksi Pikku Kananen). Toy Storyn tietokoneanimaatiolla on ollut myös suuri vaikutus peliteollisuuteen, robotiikkaan (!) sekä tietenkin elokuva-alaan. 

Olen aina pitänyt Toy Storyn päähenkilönä Woodya, vaikka Buzz Lightyear on yhtä lailla pääosassa hänen kanssaan. Koko elokuva käsittelee Woodyn ja Buzzin välistä suhdetta. Woody on cowboy-lelufiguuri, joka toistelee tiettyjä lauseita (kuten: ”Saappaassani on käärme!”) selästään vedettävän narun avulla. Woody on Andyn tärkein lelu, jolla Andy leikkii eniten ja joka saa aina esittää sankaria leikeissä. Kenties Andyn avulla saamansa statuksen kautta Woody toimii lelujen eräänlaisena johtajana, joka muun muassa elokuvan aikana organisoi ja ohjaa muuttoa. Hän myös rohkaisee ja toimii tsemppaajana muille leluille. Woodylla on tyttöystävä Bo Peep, kaunis paimenneitokainen, jonka kanssa cowboy viettää helliä hetkiä. Kaikki muuttuu Woodyn elämässä, kun Andy saa uuden lelun. Vanha Woody jää unohduksiin ja hänet sysätään tärkeimmän lelun paikalta. Muutkin Andyn lelut tuntuvat unohtavan Woodyn aikaisemman johtaja-aseman. Ei siis ihme, että Woody tuntee mustasukkaisuutta uutta lelua kohtaan ja haluaa entisen ajan palaavan takaisin. Oman erityisasemansa takaisintavoittelusta huolimatta Woody on silti muut huomioonottava, hauska ja määrätietoinen cowboy. Andyn uusi lelu on avaruusrangeri Buzz Lightyear. Buzzin uutuutta korostaa jopa hänen toistelemansa lauseet (kuten legendaarinen ”Kohti ääretöntä – ja sen yli!”), jotka kuuluvat painamalla nappia, eivät narua vetämällä. Leluteknologia on kehittynyt cowboyn ja avaruusrangerin välillä huimasti. Buzz ei tiedä olevansa lelu, vaan kuvittelee olevansa ihan oikea avaruusrangeri, joka on laskeutunut vieraalle planeetalle. Buzz kohtelee muita alempiarvoisina, ja olettaa heidän automaattisesti auttavan kuuluisaa avaruusrangeria. Näinhän se onkin, ja Andyn lelut ihastuvat kiiltelevään, uuteen, upeaan leluun. Buzz vastustaa pahuutta ja haluaa olla oikeamielinen ja rohkea kaikissa tilanteissa. Kohtaus, jossa Buzz viimein tajuaa olevansa lelu, on yksi vaikuttavimmasta elokuvassa. 

Toy Storyssa on iso liuta sivuhahmoja, joista suurin osa on Andyn leluja. Herra Perunapää ottaa lelujen joukossa eräänlaisen johtajan roolin, kun Woody ja Buzz ovat poissa. Herra Perunapää on melko hyökkäävä ja itsekäs. Hänen suurin haaveensa olisi saada kumppanikseen rouva Perunapää. Rex on tyrannosaurus rex -lelu, jolla on todella huono itsetunto. Hän pelkää kaikkia ja kaikkea. Slinky, vieterikoira, on Andyn vanhoista leluista Woodyn paras ystävä. Hän käyttäytyy kuin koira ja yrittää olla cowboylle uskollinen loppuun asti. Säästöpossu Röh on rahanahne, ja hänessäkin on samanlaisia itsekkäitä piirteitä kuin Perunapäässä. Bo Peep on paimentyttö, jonka Woody pelastaa aina leikeissä pulasta. Kaunis Bo Peep on Woodyn mielitietty ja aina tälle uskollinen. Hänen hahmonsa ei valitettavasti saa kovin huomiota elokuvassa. Andy on lelujen omistaja, kouluikäinen poika, jonka leikkejä lelut odottavat päivät pitkät. Andyn vastakohtana on naapurissa asuva Sid, joka kohtelee lelujaan julmasti. Sid on elokuvassa oikea pahuuden ruumiillistuma. Toisaalta hän ei tiedä lelujen olevan eläviä, joten hän luulee vain leikkivänsä kidutusleikkejä, eikä ymmärrä oikeasti satuttavansa leluja. Toisaalta ei kukaan normaali lapsi räjäyttele ja riko lelujaan tahallaan – eihän? 

Toy Storyn ohjaaja, John Lasseter, ei olisi halunnut Toy Storyyn ollenkaan lauluja. Disneyn tavaramerkki oli kuitenkin animaatiomusikaalit, ja se vaati Toy Storystakin vastaavaa. Pixar ja Disney saivat kuitenkin tehtyä kompromissin, jonka mukaan elokuvassa käytetään lauluja taustalla, mutta hahmot eivät puhkea yhtäkkiä laulamaan tunteistaan. Toy Storyn musiikin on säveltänyt ja laulujen sanat sanoittanut Randy Newman. Elokuvassa on kolme laulua, joista tunnetuin on varmasti Sulla on ystävä. Laulu lauletaan jo heti elokuvan alussa Andyn leikkiessä leluillaan, ja taidetaanpa laulu toistaa vielä elokuvan lopussa. Toinen laulu on Ei käy, joka lauletaan Woodyn näkökulmasta Buzzin vallatessa tämän paikan parhaana leluna. Laulussa kauhistellaan tapahtuvaa muutosta. Kolmas laulu on Enää lentää en voi, jonka aikana Buzz tajuaa olevansa lelu. Kolmas kappale on minusta lauluista kaunein, mutta paras on ehdottomasti Sulla on ystävä. 

Pixarin elokuvat ovat tunnettuja ”Easter eggseistään”, pääsiäismunistaan. Suurimmassa osassa Pixarin elokuvista esiintyy Pixarin logostakin tuttu lamppu, Pixarin tähtipallo ja Pizza Planeetan auto. Kaikki nämä esiintyvät jo ensimmäisessä elokuvassa. Andyn pöytälamppu on samanlainen kuin Luxo Jr.-lamppu, mutta vain punainen. Pallo esiintyy Buzzin esitellessä lentotaitojaan ja pizza-auton kyytiin Woody ja Buzz nousevat hetkeksi. Andyn äidin rekisterinumero on A113. Tämä kirjain-numerosarja viittaa koululuokan numeroon California Institute of the Arts:ssa, jossa monet Pixarin animaattorit (ja ohjaaja John Lasseter) ovat opiskelleet. Myös A113 löytyy kaikista Pixarin elokuvista. Toy Storyssa voi nähdä viittauksia myös Pixarin menneisyyteen, sillä Andyn kirjahyllystä löytyy kirjoja, joiden niminä on Pixarin aiemmin tekemiä lyhytanimaatioita: Tin Toy, Knick Knack, Luxo Jr. ja Redin uni. Toy Storyssa nähdään myös viittaus jo tulevaan Pixar-elokuvaan, Autoihin. Andy ja hänen äitinsä käyvät tankkaamassa Dinoco-nimisellä huoltoasemalla. Samannimistä yhtiötä Salama McQueen haluaisi edustaa Autot-elokuvassa. Täytyy mainita myös minusta todella suloinen asia Toy Storyn lopputeksteistä: lopputeksteihin on nimittäin lisätty ”Production Babies”-osio, jossa mainitaan kaikki Toy Storyn teon aikana syntyneet elokuvantekijöiden vauvat. Suloista, awww! 

Toy Storyn menestyksen myötä elokuvalle on tehty jatkoa kahden elokuvan muodossa, ja Toy Story 4:kin pitäisi ilmestyä vuonna 2018. Toy Storysta on tehty myös monta lyhytelokuvaa, tv-spesiaalia ja tv-sarjaa. Vuonna 1996 Toy Story pääsi jäälle Disney on Ice:iin, ja vuonna 2009 Toy Storysta julkaistiin 3D-versio. Woody ja Buzz jatkavat siis vieläkin voittokulkuaan, vaikka elokuvan ilmestymisestä on kohta jo 21 vuotta. Voittokulku ei aiheuta hämmästystä, sillä Toy Story on viihdyttävä elokuva, jonka juonikuvioihin on panostettu kunnolla. Elokuvassa on jännittäviä, ellei suorastaan pelottavia kohtia Sidin luona, mutta niiden vastapainoksi kivasti huumoria ja herkempiäkin kohtauksia. Toy Storyn hahmot ovat loistavia, ja niitä katsoo innolla vielä seuraavissa elokuvissa. Ainoa asia, missä elokuva kaipaisi parannusta, on animaatiotyyli, mutta sekin oli aikoinaan todella edistyksellistä ja upeaa. Toy Story on siis mukava katseluelämys ja loistava aloitus Pixarin elokuva-uralle. 

”Ei tuo ollut lentämistä! Tuo oli… putoamista tyylillä!”
- Woody

(Psst! Pixar-elokuvien arvostelujen myötä Rinki tinki tinki on saanut uuden sivun, jonne voit halutessasi kurkata blogin vasemmasta sivupalkista.)

Zootropolis - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :) 

Maaseudun pienessä kylässä on käynnissä markkinat, jossa koululaiset esittävät näytelmää eläinten evoluutiosta. Aikanaan eläimiä johdatti heidän vaistonsa ja luonnonvietti, kunnes he kehittyivät ja alkoivat kulkea kahdella jalalla vaatteita käyttäen. Julmat pedot ja arat saaliit yhdistivät ensimmäistä kertaa voimansa Zootropoliksessa, johon syntyi uskomaton kaupunki eri ilmastovyöhykkeineen. Zootropoliksessa kuka vaan voi olla mitä vaan. Zootropoliksen iskulause innostaa erityisesti Judy Hopps -nimistä pupua, joka koulun näytelmässä kertoo haaveilevansa poliisin ammatista. Judyn vanhemmat ovat kauhuissaan lapsensa haaveilusta, sillä heidän mielestään pupun pitäisi pysyä lestissään ja myydä porkkanoita. 

Viisitoista vuotta myöhemmin Judy toteuttaa haaveensa, ja hän valmistuu poliisiopistosta luokkansa priimuksena, ensimmäisenä jäniskonstaapelina ikinä! Zootropoliksen pormestari Lionheart on ylpeä saaliseläimen yllättävästä uranvalinnasta, ja hän kiinnittää Judyn Zootropoliksen 1. poliisipiiriin. Niin Judy muuttaa unelmiensa kaupunkiin, jossa aloittaa unelmatyönsä. Valitettavasti poliisipäällikkö Bogo ei ole yhtä innostunut jäniskonstaapelista pormestarin tapaan, joten hän määrää Judyn pysäköinninvalvojaksi. Judy ahdistuu pestistään, sillä taitoja hänellä riittäisi vaikka mihin! Niinpä pupu ei voi itselleen mitään, kun hän näkee kaupungilla luihulta näyttävän ketun. Judyn on pakko lähteä varjostamaan kettua, mutta Nick Wilde -niminen kettu tulee huijanneeksi Judyakin. Tämä jää tietysti kaivertelemaan pupun mieltä. 

Seuraavana päivänä pysäköinninvalvontahommissaan Judy näkee, kuinka Duke-näätä ryöstää säkillisen kukan sipuleita. Judy nappaa rosvon kiinni ja vie hänet poliisiasemalle. Poliisipäällikkö Bogo ei ole kuitenkaan vakuuttunut Judyn urotyöstä, sillä konstaapeli rikkoi hänen käskyjään ja jätti pysäköinninvalvonnan huomiotta. Bogo meinaa jo erottaa Hoppsin, kun sisään astuu rouva Otterton, jonka mies on kadonnut mystisesti. Herra Otterton on yksi 14 kadonneesta pedosta, joiden kohtaloa poliisilaitos on selvittänyt viikkoja tuloksia saamatta. Judy tulee luvanneeksi rouva Ottertonille löytävänsä hänen miehensä, ja pormestarin kuultua asiasta Bogon on pakko päästää Judy tutkimaan asiaa. Judy saa aikaa 48 tuntia löytää kadonneen saukon, tai muuten hänet irtisanotaan. Avukseen tutkintaan Judy värvää Nickin, huijariketun, jota pupu kiristää veropetoksen paljastamisen uhalla. Kadonnut saukko on myös viimeisen kerran nähty Nickin seurassa, joten tutkinta on luonnollista aloittaa ketun luota. 

Nick muistaa nähneensä herra Ottertonin menneen joogaamaan naturistipaikkaan, jossa muistellaan saukon hypänneen isoon harmaaseen autoon. Nisäkäsajoneuvokeskuksesta he saavat hitaasti mutta varmasti tiedot harmaan auton rekisterinumerosta, ja limusiinivuokraamosta he löytävät sisältä raavitun auton. Auton omistaa herra Big, joka kertoo Nickille ja Judylle, että kuljettajan mukaan saukko meni autossa yllättäen aivan sekaisin, kuin olisi tullut villiksi. Herra Big antaa kuljettajansa osoitteen, ja sademetsäkorttelissa asuva kuljettaja kerkeää mainita jotain yöulvojista ennen kuin muuttuu itsekin villiksi! Kuljettaja-jaguaari jahtaa Judya ja Nickiä murhanhimo silmissään, mutta parivaljakko pääsee pedolta karkuun Judyn neuvokkuuden ansiosta. Judy kutsuu poliisivoimat paikalle, mutta jaguaari kerkeää kadota ennen poliisien saapumista. Bogo ei usko Judyn tarinaa villiintyneestä pedosta, ja meinaa taas irtisanoa pupun. Nick kuitenkin muistuttaa, että Bogo antoi Judylle 48 tuntia aikaa, ja tuosta ajasta on osa vielä käyttämättä. Judy ja Nick lähtevät siis jatkamaan tutkimuksiaan, ja heidän välinsä lämpenevät Nickin kertoessa omasta menneisyydestään. 

Kaupungintalolla apulaispormestari Bellwether näyttää Judylle ja Nickille liikenteenvalvonnan kuvaamia videoita, ja parivaljakko näkee mihin villiintynyt autonkuljettaja on viety. Judy ja Nick seuraavat jaguaarin jälkiä vanhaan sairaalaan, joka ei olekaan niin hylätty kuin miltä se päällepäin näyttää. Sairaalasta Judy ja Nick löytävät kaikki kadonneet eläimet, joiden huomaavat villiintyneen. Vankeja tarkastamaan saapuu itse pormestari Lionheart, joka on kerännyt kaikki pedot talteen. Syytä petojen villiintymiseen ei pormestarikaan kuitenkaan tiedä. Judy ottaa yhteyttä poliisivoimiin, ja pian Lionheart on pidätetty ja katoamistapaukset ratkottu. Poliisilaitoksella pidetään tiedotustilaisuus, jossa tapaukset ratkaissut Judy tulee sanoneeksi, että kaikki villiintyneet eläimet ovat petoja, saalistajia, ja että syy villiintymiseen on luultavasti biologinen. Judyn sanat aiheuttavat pelon ilmapiirin koko Zootropolikseen, kun saalistettavat pelkäävät saalistajien villiintyvän hetkenä minä hyvänsä. Nick ei ymmärrä Judyn ennakkoluuloja ja syyttelyä, ja katkaisee välit pupun kanssa. Judy huomaa oman virheensä, joten hän eroaa työstään ja palaa kotiinsa maalle myymään vihanneksia. 

Maalla Judy saa kuulla vanhemmiltaan heidän peltojaan suojelevasta kukasta, jota kutsutaan yöulvojaksi, ja joka on joskus saanut heidän serkkunsa villiintymään. Judy tajuaa kukan olevan Zootropoliksenkin villiintymisten takana, ja hän palaa kaupunkiin viemään työnsä loppuun. Ensimmäisenä Judy etsii käsiinsä Nickin, joka antaa pupulle anteeksi. Yhdessä he kysyvät Duke-näädältä, kenelle hän varasti yöulvojien sipuleita. Jäljet johtavat heidät hylätylle metroasemalle, jolla seisovasta metronvaunusta he löytävät yöulvojaviljelmät, joista uutetaan panoksia pyssyyn. Panoksen osuessa eläimeen eläin muuttuu villiksi, ja tämä selittää kaikki kaupungin petomaisuudet. Jäljet johtavat lopulta itse pormestari (entinen apulaispormestari) Bellwetheriin, lampaaseen, joka haluaa saaliseläimien johtavan Zootropolista ja olevan voimakkaampia kuin saalistajien. Nick ja Judy saavat Bellwetherin tunnustuksen nauhalle, ja lammas joutuu loppuelämäkseen vankilaan. Judy saa arvostusta töissään, ja hänet määrätään ihan oikeaan poliisityöhön pois pysäköinninvalvonnasta. Työparikseen Judy saa vasta poliisiksi valmistuneen ensimmäisen konstaapeliketun, Nickin. Yhdessä he alkavat selvittämään Zootropoliksen rikoksia. Näin Judy tulee todistaneeksi, että Zootropoliksessa kuka vaan voi olla mitä vaan! 

Zootropolis on Suomessa Disneyn klassikko numero 54, mutta Yhdysvalloissa klassikko numero 55. Eroavaisuus johtuu Nalle Puhin elokuvasta (lue lisää tästä). Klassikkonumerointi ei ole kuitenkaan ainoa ero, joka eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa versioissa on: Zootropolis on nimittäin Yhdysvalloissa nimeltään Zootopia. Saksassa elokuvan nimi on sen sijaan Zoomania ja Kiinassa ”Crazy Animal City”! Disneyn studiolla elokuvalle annettiin siis nimeksi Zootopia. Eurooppalainen nimi muutettiin, sillä Euroopassa oli jo brändejä nimeltä Zootopia, kuten tanskalainen eläintarha ja englantilainen lastenlevy. Nimen muutoksen ei sinällään pitäisi olla hätkähdyttävää, sillä suurin osa Disney-klassikoista eroaa nimeltään suomalaisissa ja amerikkalaisissa versioissa, koska elokuvien nimet on yleensä suomennettu. Myös tulevan Disney-klassikon, Moanan, nimi on vaihdettu Euroopassa Vaianaksi, ja nimenvaihdoksella on omat syynsä Zootropoliksen tapaan (niistä tarkemmin sitten aikanaan Vaianan arvostelussa). Toivoisin, että Disneyn studio kiinnittäisi huomiota tulevien klassikoidensa nimikoinnissa myös Euroopassa oleviin elokuvan nimen kannalta kiusallisiin asioihin. Luulisi studion oppivan olemaan tarkkasilmäisempi, kun jo kahden peräkkäisen klassikon nimet on jouduttu yllättäen muuttamaan osassa maailmaa. 

Ennen Zootropolista Disneyn studiot eivät olleet tehneet moneen vuoteen elokuvaa eläimistä, jotka käyttäytyvät ihmisten lailla (kävelevät kahdella jalalla, käyttävät vaatteita jne.). Itse asiassa tällaisia antropomorfistisia elokuvia Disneyn klassikkorivissä ei ole paljoa: vain The Many Adventures of Ichabod and Mr. Toad, Robin Hood, Pikku Kananen ja elokuvat, joissa esiintyy Mikki Hiiri tai Aku Ankka. Niinpä studio halusi tehdä pitkästä aikaa elokuvan, jossa eläimet esiintyvät housut jaloissa. Ensimmäisenä Zootropoliksesta suunniteltiin vakoilijaelokuvaa James Bondmaisella vivahteella. Elokuvan päähenkilönä oli aluksi Nick Wilde. Tässä vaiheessa elokuvassa Zootropolista hallitsivat saalistettavat eläimet, jotka olivat laittaneet kaikille saalistajille kaulapannan, joka antaisi sähköiskun, jos huomaisi aggressiivista käytöstä omistajassaan. Sähköpannoista kuitenkin luovuttiin, sillä Zootropoliksen nähtiin olevan liian ahdistava kaupunki. Samasta syystä päähenkilöksi vaihtui Judy, sillä Nickin kyyninen elämänasenne olisi välittynyt liikaa katsojille hänen ollessaan päähenkilö. Nyt katsoja näkee tapahtumat Judyn pirtein ja innostunein silmin. Zootropolikseen suunniteltiin paljon enemmän sivuhahmoja, joista osasta luovuttiin. Poistettuja hahmoja oli esimerkiksi Nickiä kiusaavat ”taukit gerbiilit”, maailmaloppuun uskova mesimäyrä, pahiksena oleva sika-pormestari, vanha vuohi-parkkipirkko ja huijarisusi lampaiden vaatteissa. Elokuvasta poistettuja kohtauksia oli taas Nickin bisnesidea petoeläimille suunnitellusta villistä huvipuistosta, Nickin kohtaaminen Judyn perheen kanssa pupun huoneessa ja Judyn tietojenetsintä elefanteille suunnitellulta tietokoneelta. Lopulta Zootropolis sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2016. Elokuva menestyi hyvin teattereissa, ja se on toistaiseksi vuoden 2016 menestynein animaatioelokuva, toiseksi menestynein elokuva vuodelta 2016 ja myös toisiksi menestynein Disneyn animaatio ikinä. Mahdollisia Oscar-ehdokkuuksia tai -palkintoja ei voi vielä näin uudesta elokuvasta sanoa, mutta uskon, että Zootropolis nimetään ainakin ehdokkaaksi parhaan animaatioelokuvan palkinnon saajaksi. 

On hienoa nähdä, miten tietokoneanimaatio kehittyy jatkuvasti klassikkorivillä eteenpäin siirryttäessä. Zootropolis on paljon yksityiskohtaisempi ja luonnollisempi (!) kuin Kaksin karkuteillä, vaikka elokuvien ilmestymisväli on vain kuusi vuotta. Uusia tietokoneohjelmia piti tehdä Zootropolista varten, jotta eläinten turkit ja niistä heijastuvat valot näyttäisivät aidoilta. Autenttisuutta elokuvaan haettiin myös tutkimusretkillä, joita animaattorit tekivät Disney’s Animal Kingdom -eläintarhaan, Keniaan ja jopa luonnontieteelliseen museoon. Näillä retkillä he tutkivat eläinten käyttäytymistä, niiden ulkonäköä ja lajien erityispiirteitä. Elokuvantekijät huomioivat muun muassa sen, että gnut liikkuvat aina laumassa ja että puhveli (toisin kuin elokuvassa elefantti) muistaa kaiken. Niinpä poliisipäälliköstä, joka toimii elokuvassa eräänlaisena isällisenä hahmona, tuli viisas ja muistavainen puhveli. Pidän kovasti Zootropoliksen ihanan värikkäästä ja erilaisesta animaatiosta. Tuntuu myös siltä, että elokuva jaksaa yllättää katsojan kerta toisensa jälkeen, sillä elokuvan kohtausten takana tapahtuu kaikkea ja sieltä löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia. Pidän myös siitä, että Zootropoliksesta löytyy monta erilaista kaupunginosaa omine ilmastoineen ja ilmapiireineen. Eri kaupunginosat tuovat elokuvaan aina uutta silmänruokaa ja ihmeteltävää. 

Zootropolis tuo pitkästä aikaa Disneyn klassikkorivistöön vaatteita käyttäviä, ihmismäisiä eläimiä. Eroa edellisiin antropomorfistisiin klassikoihin Zootropolis teki sillä, että elokuvan kaupungista tehtiin eläinten suunnittelema ja rakentama, ei ihmisten. Niinpä kaupungissa on nähtävillä kaikkia erikoisenmuotoisia rakennuksia ja jopa suojateitä. Eläimet haluttiin myös kuvata oikeassa koossaan, ja kaupungin asukkaiden kokovaihtelu tuokin elokuvaan kivasti huumoria ja silmänruokaa. Zootropoliksen asukeiksi suunniteltiin pelkästään nisäkkäitä. Mielestäni kaupungissa näkyy kuitenkin liikaa saman lajin edustajia: tuntuu, että kaduilla kävelee koko ajan vastaan kirahveja, norsuja ja hamstereita. Jotkut nisäkäslajit ovat tuntuneet unohtuneen kokonaan kaupungin väestä: missä ovat hevoset, ilvekset, kengurut tai siilit? Ymmärrän, ettei kotieläimiä haluttu kaupunkiin, mutta toisaalta kaupungissa asuu pieni kylällinen hamstereita - ja lampaita! Miksei joukkoon olisi voinut liittyä koiria, kissoja ja lehmiä? Apinoita Zootropolikseen ei haluttu, sillä ne olisivat muistuttaneet liikaa ihmisiä. Mielestäni eläinlajien monipuolisuutta olisi kuitenkin voinut lisätä rutkasti. Eri eläinlajeja löytyy kuitenkin kiitettävästi Zootropoliksen uutisankkureista – ainakin, jos eri maiden elokuvaversioita vertaa keskenään. Disney on nimittäin viime aikoina alkanut harrastaa lokalisointia, eli elokuvan muokkaamista tietylle yleisölle sopivaksi. Suomessa ja Yhdysvalloissa Zootropoliksen uutisankkurina nähdään hirvi, mutta Australiassa uutistenlukija on koala, Kiinassa panda, Brasiliassa jaguaari, Japanissa tanuki ja Isossa-Britanniassa corgi (siellä se kaipaamani koira nyt olisi!). 

Zootropoliksen päähenkilö on Judy Hopps, aina positiivinen pupu. Judyn suurin haave on tulla poliisiksi, ja jo elokuvan alkupuolella hänen haaveensa toteutuu. Poliisin työ ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Judy on sen ajatellut olevan. Judy joutuu ennakkoluulojen kohteeksi missä ikinä kulkeekin, sillä pieniä pupuja ei ole luotu poliiseiksi, vaan mieluummin porkkanankasvattajiksi. Jopa Judyn vanhemmat ovat ennakkoluuloisia ja kauhistuneita lapsensa haavetta kohtaan, joten on suoranainen ihme, että Judy saa toiveammattinsa toteutettua ja pidettyä yllä positiivisen elämänasenteensa. Judy onnistuukin näyttämään koko maailmalle, että pupu voi olla muutakin kuin pelkkä porkkanan piipertäjä. Toisaalta Judy myös huomaa, että vaikka hän taistelee kovasti ennakkoluuloja vastaan, on hänellä itselläänkin ennakkoasenteita tiettyjä lajeja kohtaan. Judy on iloisuutensa lisäksi kovin vauhdikas ja tomera jänis, jolle sattuu ja tapahtuu koko ajan. Vahvan ja onnellisen ulkokuorensa alla Judy on kuitenkin herkkä ja haavoittuvainen, ja tunteikas. Elokuvassa Judy värvää aisaparikseen Nick Wilden, huijauksia toimeentulonaan tekevän ketun. Nick on ovela, vitsikäs ja kyyninen kaveri, jolla on kova ulkokuori. Nickin elämänasenne kuitenkin saa oikeutuksensa hänen kertomallaan lapsuudenmuistolla, joka on kauhistuttava ja ainakin minut itkemään laittava. Sekä Nickin että Judyn hahmoihin paneudutaan kivasti elokuvassa, ja molemmat kehittyvät eläiminä todella paljon elokuvan aikana. Sivuhahmoja elokuvassa on iso liuta, mutta tuntuu, ettei kukaan heistä jää persoonattomaksi tapaukseksi. Poliisipäällikkö Bogo on ankara mutta lämmin esimies, konstaapeli Clawhauser ihastuttava tyyppi, Herra Big loistava mafioso, pormestari Lionheart pienten eläinten puolella julkisuudessa oleva herrasmies, apulaispormestari Bellwether ahkera ja sinisilmäinen työntekijä, Gazelle hienot arvot omaava poptähti ja rouva Otterton sympaattinen saukko. Erityisesti minut on hurmannut elokuvassa esiintyvä Flash-laiskiainen, vanha vauhtihirmu! 

Jos Zootropolis on poikkeus Disney-klassikoiden rivissä eläinhahmojensa puolesta, on se sitä myös juonellisesti. Zootropoliksessa on kaikki dekkarin ainekset, ja elokuvassa yritetään selvittää ratkaisematonta rikosta. Klassikkorivistössä on ennestään vain yksi dekkarielokuva, nimittäin Mestarietsivä Basil Hiiri (jossa, kumma kyllä, on kanssa ihmisenkaltaistettuja eläimiä!). Zootropolis on kuitenkin ensimmäinen klassikko, jossa päähenkilönä on poliisi. Elokuvan juoni pitää katsojan otteessaan koko elokuvan ajan, ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka Judy selvittää rikosta pala kerrallaan. Zootropoliksen pahiskin selviää katsojalle yllätyksenä, aivan niin kuin kunnon jännärissä. Yllättäen hyviksestä pahikseksi muuttuva hahmo voi tuntua kuitenkin kierrättämiseltä, sillä Zootropolis on jo neljäs klassikko putkeen, joka käyttää hyväkseen tätä yllätysmomenttia. Minua tämä pahisten yllättävä samankaltaisuus ei kuitenkaan häiritse. Toivoisin silti, että Disney-klassikoissa nähtäisiin taas pitkästä aikaa kunnon pahiksia, jonka tietää pahikseksi jo alusta asti. 

Zootropolis ei ole musikaali, ja se sisältää vain yhden laulun; Try Everything. Laulun elokuvassa esittää Gazelle, Zootropoliksen valovoimaisin poptähti, ja laulua soitetaan elokuvassa tapahtumien taustalla useamman kerran niin, että se jää varmasti soimaan päähän. Oikeasti laulun esittää Shakira, ja sen on hänelle luoneet Sia Furler, T.E. Hermansen ja Mikkel S. Eriksen. Taustamusiikin elokuvaan on säveltänyt Michael Giacchino. Kaikki elokuvan musiikki on hyvin rytmikästä, ja erilaisilla lyömäsoittimilla onkin musiikissa suuri rooli. Vaikutteita Zootropoliksen musiikkityyliin on otettu kansanmusiikista ympäri maailman. Zootropoliksessa myös nähdään muidenkin Disney-laulujen nimiä, vaikka lauluja ei elokuvassa kuullakaan. Judyn musiikkisoittimen lauluvalikoimassa nähdään mm. kappaleet Let it Go, Part of Your World ja Arabian Nights. 

Monissa Disneyn klassikoissa nähdään viittauksia edellisiin Disney-elokuviin. Zootropolis ei ole tässä poikkeus, ja itse asiassa elokuvassa nähdään poikkeuksellisen paljon näitä viittauksia. Edellisessä kappaleessa mainitsin jo Judyn musiikkisoittimen Disney-laulukokoelmasta. Elokuvassa nähdään myös suuri Disneytä parodioiva elokuvakokoelma, sillä Duke Weaselton myy kadulla DVD:itä pimeästi. Myytävänä on muun muassa Pig Hero 6 (Big Hero 6), Floatzen (Frozen), Wreck-It Rhino (Räyhä-Ralf) ja Meowana (Vaiana). Itse Duke Weaselton-näätäkin parodioi Frozenia, sillä hänen koko nimensä viittaa Frozenissa esiintyvään Weseltonin herttuaan. Judy taasen rummuttaa eräässä kohtauksessa jalkaansa aivan kuin Bambin Rumpali, ja naturistipaikassa viihtyvät karhut rapsuttavat selkäänsä puita vasten aivan kuin Viidakkokirjan Baloo. Zootropoliksen Tundratownista voi bongata Elsan ja Annan mekkoihin pukeutuneet elefanttilapsoset, poliisipäällikkö Bogon seinäkalenterissa on kuva Baymaxista, ja hänen seinällään roikkuu Pascal-kuvioinen mitali. Täytyy myös mainita, että minusta herra Big on aivan mahtava Marlon Brandomaisena kummisetänä! Kummisetä-viittauksen kruunaa se, kun Duke Weaselton sanoo: ”He tekivät minulle tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä.” 

Zootropolis on loistava elokuva, ja visuaalisesti upeaa katsottavaa. Juoni pitää katsojan tiukasti otteessaan, mutta kulkee eteenpäin välillä vähän liiankin rivakalla vauhdilla. Katsojan tunteita testataan elokuvassa parissa kohden, mutta mitään suurempia tunteenpurkauksia elokuva ei minussa aiheuta. Hahmot ovat hyviä, eikä sivuhenkilöiden suuri määrä vaivaa minua tässä elokuvassa – onhan Zootropolis suurkaupunki, jossa pitääkin vilistä elämää. Elokuvan ensimmäisellä kerralla katsoessani se tuntui minusta melko neutraalilta, ja loppua kohti aloin jo arvailla juonikuvioita ennalta. Toisella kerralla elokuvan katsoessani Zootropolis tuntui paljon paremmalta. Tuntui, että pääsin sukeltamaan sen maailmaan sisään paljon paremmin. Ehkäpä Zootropolis onkin elokuva, jonka arvosana paranee minun silmissäni aina elokuvan uudestaan nähdessäni. Zootropolis on siis viihdyttävä elokuva, jonka katsomista suosittelen lämpimästi. Ihan perheen pienimmille en elokuvaa kuitenkaan näyttäisi, sillä se sisältää useamman jännittävän, ellei suorastaan pelottavan kohtauksen.

”Elämä ei oo mikään jääprinsessamusikaali, jossa laulellaan lauluja ja kaikki lapselliset haaveet toteutuu. Joten anna olla!”

- Poliisipäällikkö Bogo

Tästä pääset näkemään, mihin sijoitan Zootropoliksen Disney-klassikoiden paremmuslistallani.