From zero to hero in no time flat!

Vuonna 2012 aloittamani Disney-klassikkojen katseluprojekti on tullut päätökseen. Olen katsonut kaikki listallani olevat 55 Disney-klassikkoa (Yhdysvaltojen lista + Aivan villit). Klassikoita katsoessani kiinnitin huomiota viiteen eri kohtaan, joiden perusteella elokuvat arvostelin: oliko elokuvan juoni mielenkiintoinen, olivatko mahdolliset laulut hyviä, oliko elokuvan visuaalinen puoli onnistunut, pystyikö hahmoihin samaistumaan ja aiheuttiko elokuva minussa jotain tunteita. Jokaisesta kohdasta annoin elokuvalle 1-5 pistettä, ja pistemäärien perusteella olen sitten järjestänyt klassikot paremmuusjärjestykseen.

Viime postauksessa aloittamani klassikoiden TOP55-lista jatkuu nyt toiseen osaansa. Tässä tekstissä käsittelen listan keskivaiheille sijoittuvia elokuvia, eli sijoitukset 39-21. Viimeiseen kertaan jää siis kaksikymmentä parasta klassikkoa!

39. Riemukas Robinsonin perhe

Lähde: http://www.williamjoyce.com

Riemukas Robinsonin perhe oli minulle pitkään elokuva, jota pidin esimerkkinä huonoista Disneyn 2000-luvun elokuvista. Katsottuani elokuvan yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä elokuvassa oli todella hyvä juoni, joskin kovasti paikasta toiseen poukkoileva. Elokuvassa katsojien tunnereaktioita koetellaan Laurin kokiessa itsensä hylätyksi, mutta siinä on myös hyvin jännittävä kohta, kun näytetään monitoimihatun vaihtoehtoista tulevaisuutta. Riemukkaassa Robinsonin perheessä on suuri liuta hahmoja, ja henkilöiden iso määrä vaikeuttaa heihin jokaiseen tutustumista. Jos hahmomäärää karsisi runsaalla kädellä, olisi muissakin hahmoissa kuin vain päähenkilössä kehittymisen mahdollisuutta. Miinuspisteitä elokuvalle tuo hahmojen lisäksi muovisen näköinen animaatio, eivätkä ne laulutkaan mitenkään huikeita ole. Riemukas Robinsonin perhe on siis minulle positiivinen yllätys Disneyn klassikkolistalla, mutta se sijoittuu silti keskivertoa huonommaksi elokuvaksi.

38. Pelastuspartio Bernard ja Bianca

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on sijoittunut TOP-listallani neljä sijaa ylemmäksi kuin elokuvan jatko-osa, Bernard ja Bianca Australiassa. Pelastuspartio Bernard ja Bianca esittelee meille ensimmäistä kertaa hiirten maailmanlaajuisen pelastusjärjestön, joka auttaa apua tarvitsevia. Elokuva on tunnelmaltaan todella synkkä: elokuvan aikana hiiret yrittävät pelastaa kidnapatun lapsen, ja kidnappaus jo itsessään aiheuttaa synkkiä kuvitelmia. Synkkyys ei kuitenkaan rajoitu vain juoneen, sillä elokuvassa ei ole niin suuria hauskuuttajahahmoja kuin monessa muussa Disney-klassikossa. Myös elokuvan väripaletti on tummanpuhuva. Pelastuspartio Bernard ja Biancan animaatiotyyli on klassista Disneytä, ja harmaudestaan huolimatta elokuvaa on visuaalisesti upeaa seurata. Huono puoli elokuvassa on sen laulut, jotka eivät todellakaan mitään iskeviä ole.

37. Fantasia 2000

Mielestäni Fantasia 2000 on paljon parempi kuin edeltäjänsä Fantasia. Elokuva sisältää kahdeksan erityylistä animaatiota, jotka on animoitu jonkin klassisen kappaleen innoittamana. Fantasia 2000 ei ole niin raskas kuin Fantasia, mikä johtuu varmaan siitä, että useimmissa animaatiopätkissä on jokin juoni. Mielestäni Fantasia 2000 on suurta animaation juhlaa ja jokaisessa tarinassa on erilainen ja kiehtova visuaalinen ilme. Joitain animaatiopätkiä katsoessani minä ainakin ihan herkistyn, esimerkiksi Akun ja Iineksen löytäessä toisensa Nooan arkista tulvan jälkeen. Tällaista herkistymistä ei minulle tapahdu akuperäisessä Fantasiassa. Fantasia 2000 pitää sisällään yhden animaatiopätkän aikaisemmasta Fantasiasta, Noidan oppipojan, ja tämä animaatio tuo kivaa nostalgiaa elokuvaan. Fantasia 2000 on siis taiteellinen elokuva, jota katson mielelläni.

36. Big Hero 6

Lähde: http://conceptartworld.com

Big Hero 6:n sijoitus listalla oli minulle yllätys. Mielestäni elokuva olisi ansainnut paremman sijan, mutta sen kokonaispistemäärää tiputtivat hehkuttamani musikaalipisteet. Big Hero 6:ssa ei ole lauluja (paitsi Immortals), ja vaikka laulut eivät olisi välttämättä edes sopineet koko elokuvaan, on niillä suuri merkitys minun pisteytyksessäni. Muutenhan elokuva on loistavaa viihdettä! Big Hero 6:n hahmot ovat mielenkiintoisia, vaikka suurin osa supersankarijoukosta kaipaisikin lisää syvyyttä. Elokuvan animaatio on kaunista katsottavaa, ja varsinkin San Fransokyon yllä kuvatut kohtaukset meinaavat salvata hengen upeudellaan. Elokuva saa katsojassa aikaan myös monipuolisesti eri tunteita, erityisesti naurunpyrskähdyksiä Baymaxin suhteen. Big Hero 6:n juoni on todella hyvä, ja elokuva sisältää toimintaa ja rauhallisempia hetkiä sopivassa suhteessa. Minua suorastaan harmittaa elokuvan laulujen puute, sillä Big Hero 6 on muuten niin hyvä kokonaisuus.

35. Topi ja Tessu

Topi ja Tessu on totaalinen tunne-elokuva. En pysty katsomaan elokuvaa kyynelehtimättä ainakin jossain vaiheessa. Monesti itkuni alkaa jo elokuvan alussa, kun Topista tulee orpo, ja jatkuu aina Topin uusien elämänvaiheiden myötä. Ketun ja koiran välinen ystävyys on kuvattu elokuvassa todella kauniiksi, ja jos minun tekee mieli saada silmännurkkani kostumaan, niin Topi ja Tessu on varma elokuva tähän vaivaan. Valitettavasti elokuvan piirrosjälki ei ole aivan sitä tasoa, mitä olen tottunut Disneyltä näkemään. Kuvien väritys on tummaa ja ruskeaa, ja taustat on välillä hieman liiankin pelkistettyjä. Topin ja Tessun laulutkaan eivät ole mieleenjääviä. Elokuva on kuitenkin juoneltaan todella kaunis, ja hahmoihin samaistuu helposti.

34. Mestarietsivä Basil Hiiri

Pidän kovasti etsivätarinoista, kuten vaikka Hercule Poirotista ja erilaisista Sherlock Holmesin variaatioista. Niinpä ei ole ihme, että Disneyn versio Holmesista on päässyt listallani näinkin ylös - tosin oletin, että se olisi ollut vähän alemmalla sijalla. Mestarietsivä Basil Hiiren juoni pitää katsojan mukanaan koko elokuvan ajan, sillä elokuvassa selvitetään jännittävää kidnappausta. Elokuvan hahmot ovat hauskoja karikatyyrejä sir Arthur Conan Doylen kirjoittaman kirjan hahmoista, ja Ratigan-pahiksesta on tehty todella kammottava. Elokuvan animaatiotyylin erottaa Disneyn tekemäksi, vaikka harmaissa Lontoon maisemissa seikkaillaankin. Vähiten pisteitä Mestarietsivä Basil Hiiri saa musiikkinumeroistaan. Elokuva sisältää kyllä pari laulua, mutta ne eivät ole tarpeeksi hyviä nostaakseen pistepottia korkeammalle.

33. Räyhä-Ralf

Lähde: http://livlily.blogspot.fi

Räyhä-Ralfissa on sama ongelma kuin Big Hero 6:ssa: se ei sisällä kunnollisia musikaalinumeroita, joten muuten hyvä elokuva kerää lauluttomuuden takia huonon pistesaldon. Pidän kovasti Räyhä-Ralfin juonesta. Se on elokuvana uniikki, joskin sisältää tiettyjä Toy Story -viboja, kun eloton (lelut, pelit) muuttuukin yön tuntien aikana eläväksi. Disney-klassikoissa ei ole kuitenkaan Räyhä-Ralfia ennen nähty elokuvaa, joka olisi kuvattu pahiksen silmien kautta - vaikkei Ralf loppujen lopuksi niin kova pahis olekaan. Räyhä-Ralf saa minulta isot pisteet elokuvan juonen ja elokuvan aiheuttamien tunteiden osalta. Elokuvassa on paljon kohtia, jotka saavat minut nauramaan vuolaasti tai vastaavasti niiskuttamaan nenääni. Räyhä-Ralfin hahmot ovat hyviä, ja tärkeimmät niistä kokevat kivaa kehitystä elokuvan aikana. Silti hahmoista puuttuu jotain, joka sulattaisi minun sydämeni lopullisesti heidän puolelleen. Visuaalisesti Räyhä-Ralf on suurimman osan ajasta nättiä katsottavaa, ja varsinkin Sokerihuuman maisemat saavat veden kielelle. :)

32. Dumbo

Aah, Dumbo on ihana elokuva! Minua surettaa, että se on joutunut klassikkojen TOP55-listani huonommalle puolelle (27,5 olisi puoliväli...). Mutta niin kai se on, että muut elokuvat ovat sitten Dumboa parempia. Dumbo on saanut kaikista viidestä arvostelukohdasta kolme pistettä, eli se on saanut niin keskivertaiset pisteet kuin mahdollista. Elokuvan juoni on hyvä, ja se etenee hitaasti mutta varmasti loppuhuipennukseen. Jokin elementti juonesta jää kuitenkin puuttumaan, jotta elokuvasta tulisi mahtava. Dumbon animaatio on todella pelkistettyä, mutta siitä tunnistaa selkeästi Disneyn tyylin. Elokuvan hahmot ovat ihania, ainakin päähenkilö, ja moni elokuvan lauluista todella mainio. Elokuvan sanoma erilaisuuden rikkaudesta on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, vaikka Dumbo on julkaistu jo vuonna 1941.

31. Pinocchio

Pinocchio on todella klassinen Disney-elokuva, mutta pidän yllättävänä sitä, että se on kiilannut Dumbon edelle. Katson myös hämmentyneenä elokuvalle antamiani pisteitä (jotka olen antanut vuonna 2012), sillä elokuvan juoni on saanut kokonaisen nelosen! Näin jälkikäteen ajatellen pidän Pinocchiota todella jaksottaisena elokuvana, ja vaikka tarina jatkuukin koko ajan sulavahkosti, erottaa elokuvasta silti selkeästi pari eri tapahtumasarjaa. Noh, on kai se hyvä olla jälkiviisas. Arvostelun aikaan olen näköjään pitänyt elokuvan juonesta kovasti. Pinocchion hahmot ovat kuitenkin jääneet minulle etäisiksi: onhan minulla aina ollut niin hyvä omatunto, etten tunnu samaistuvani Pinocchioon. ;) Pinocchio on oikeasti välillä todella ärsyttävä ja ajattelematon hahmo. Parasta Pinocchiossa on elokuvan mahtava animaatiotyyli, joka on Disneytä parhaimmillaan. Elokuvan laulut ovat myös hyviä, eikä Tähti toiveen toteuttaa -kappaleesta ole tullut turhaan Disneyn studioiden tunnusbiisiä.

30. Lumikki

Aah, Lumikkikin on ihana elokuva! On sen ansiota, että mikään jälkikäteen tulleista klassikoista on olemassa. Nykyään antaisin Lumikille varmaan paljon paremmat pisteet kuin neljä vuotta sitten, ja se ansaitsisi korkeamman paikan listalla. Toisaalta tässä vaiheessa listaa aika moni elokuva alkaa olla mielestäni jo todella hyvä, ellei suorastaan loistava, joten taidan jättää puheet elokuvan "huonoudesta" tähän. Lumikissa pidän eniten elokuvan lauluista, jotka ovat suorastaan mahtavia! Ain laulain työtäs tee ja Hai-hou ovat suosittuja lauluja vielä nykyäänkin! Lumikin animaatiotyyli on ihanan vanhahtavaa, ja joistain seikoista huomaa, että animaatiostudio harjoitteli vielä animaation tekemistä. Ihmiset eivät näytä kauhean luonnollisilta, mutta toisaalta taas kääpiöissä on jo nähtävillä Disneyn oma tyyli. Kääpiöt ovat mielestäni elokuvan parhaat hahmot, ja Lumikki jäi arvostelukatselukerralla minulle vähän etäiseksi. Nyttemmin olen lukenut kirjan The Fairest One of All, ja heti Lumikkikin tuntuu paljon sympaattisemmalta hahmolta. Täytyy myös sanoa, että Lumikin juoni on aika yksinkertainen, ainakin verrattuna 2000-luvun monimutkaisiin klassikoiden juoniin. Lumikki on kuitenkin ihana elokuva, ja siinä on tiettyä nostalgian tuntua.

29. Liisa Ihmemaassa

Olen aina pitänyt Liisa Ihmemaassa -elokuvasta. Katsoin sitä lapsuudessani hyvin paljon, sillä se oli yksi pikkuveljeni suosikkielokuvista. Liisa Ihmemaassa on todella abstrakti ja kummallinen elokuva, ja Ihmemaassa Liisan eteen ponnahtaa toinen toistaan hullumpia hahmoja. Elokuvan juoni on todella jaksomainen, eivätkä kaikki hullujen hahmojen tapaamiset liity millään lailla juoneen, mutta tämä hulluttelu on minusta koko elokuvan ydin. Liian yhtenäisen juonen kanssa elokuvakin muuttuisi liian järkeväksi. Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Liisakin on lähinnä ärsyttävä pitäytyessään koko ajan säännöissä ja käytöstavoissa, vaikka voisi vapauttaa itsensä ja mielikuvituksensa. Elokuvassa esiintyy myös ehkä vähän liikaa Ihmemaan hahmoja, jotka ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia sekopäisyydessään. Elokuvassa lauletut laulut eivät myöskään ole erikoisia, vaikka ne määrällisesti taitavat peitota kaikki muut Disney-klassikot. Liisa Ihmemaassa on hauska elokuva, ja sitä katsoessa saa heittää aivot totaalisesti narikkaan. 

28. Peter Pan

Internetin ihmeellistä maailmaa selaillessani olen ymmärtänyt, että Peter Pan on melko monen suosikkielokuva. Minä olen antanut sille tismalleen samat pisteet Liisa Ihmemaassa -elokuvan kanssa, mutta nostin Peter Panin ylemmälle sijalle, sillä pidän enemmän Mikä-Mikä-Maan tunnelmasta Ihmemaahan verrattuna. Peter Pan saa minussa aikaan vahvoja nostalgian tunteita. Olen Peterin tavalla sisimmässäni ikuinen lapsi, ja kohtaukset, joissa esimerkiksi Kultasten vanhemmat pohtivat lapsuutta, saavat minut janoamaan oman lapsuuteni hyviä aikoja. Elokuva on siis tavallaan todella katkeransuloista katsottavaa, sillä Leenan tavoin tajuan, että lapsuuden kulta-ajat ovat auttamattomasti ohi. Peter Panissa osa hahmoista on hyviä, osa taas huonoja. Minusta päähenkilöt ovat välillä melko ärsyttäviä, kun taas merirosvoissa, erityisesti kapteeni Koukussa, on tietty karismaa. Peter Panin animaatiotyyli on klassista Disneytä, ja elokuvan laulut ovat oikein onnistuneita tapauksia. Elokuva sisältää myös sopivassa suhteessa toimintaa ja jännitystä, mutta myös lempeämpiä kohtauksia.

27. Nalle Puh

Nalle Puh on minulle hyvin nostalginen elokuva, sillä se oli ihan pienenä minun lempielokuvani. Isä muistelee aina, miten katsoimme elokuvaa yhdessä ollessani suunnilleen 3-vuotias. Nalle Puh on oikein onnistunut elokuva, ja kaikki hahmot ovat mainioita tapauksia. Kehut hahmojen kehittelystä pitää kuitenkin antaa A.A. Milnelle, jonka kirjoihin Disneyn elokuva perustuu. Minun lempihahmoni Nalle Puhista on aina ollut Tiikeri, eli tee tupla-ii kerien. Nalle Puhin laulut ovat minusta ihania, ja ne varsinkin saavat minut muistamaan lapsuuteni. Pienoinen pilvi, Tulvalaulu ja Oon mä ainoa ovat minulle tärkeimmät laulut elokuvasta. Nalle Puhin juoni on todella episodimainen, mikä ei ole ihme, sillä elokuva on kyhätty kasaan kolmesta lyhytelokuvasta. Tarinoita yhdistäväksi tekijäksi on lisätty kirja, jonka lukija ja sanat (!) puuttuvat aina välillä elokuvan tapahtumiin. Tämä elokuvan episodimaisuus vähentää Nalle Puhin saamia "juoni"-pisteitä jonkun verran.

26. Aarreplaneetta

Lähde: http://livlily.blogspot.fi

Aarreplaneetta on visuaalisesti todella upea elokuva. Tietokoneanimaatio ja perinteinen animaatio kulkevat elokuvassa rinta rinnan, ja tietokoneella avaruusmaisemista on tehty todella upean näköisiä. Aarreplaneetassa on hyvä juoni, ja katsoja pysyy koko ajan elokuvan otteessa. Vaikka Aarreplaneetta onkin scifi-elokuva, ei elokuva ole kyllästetty toimintakohtauksilla, kuten niin monet saman tyylilajin edustajat. Päinvastoin, Aarreplaneetassa meno on melko pitkälle rauhallista, ja elokuvassa keskitytään ihmissuhteiden pohtimiseen. Jimin ja John Silverin suhteen kehittymistä on ihana seurata. Valitettavasti Jim ja John Silver ovat elokuvan hahmoista ne ainoat, joiden luiden ympärille kootaan enemmän kuin vain pieni rasvakerros. Tällä mielikuvalla tarkoitan sitä, että muihin hahmoihin ei juurikaan keskitytä elokuvassa, ja jotkut tuntuvatkin melko turhilta juonen kannalta. Aarreplaneetassa lauletaan vain yksi laulu (toinen ihan elokuvan loppumetreillä lopputekstien alkaessa), mutta koska Tänne jään on vaikuttava kappale, saa elokuva ihan hyvät laulupisteet.

25. Nalle Puhin elokuva

Lähde: http://www.bleedingcool.com

Nalle Puhin elokuva on jatkoa Nalle Puhille. Uudempi elokuva on päässyt listalla korkeammalle oikeastaan juonensa takia, sillä Nalle Puhin elokuvassa juoni on yhtenäinen ja sama tarina kulkee koko elokuvan ajan, kun vanhemmassa elokuvassa tarinoita oli useita. Nalle Puhin elokuva ei taasen saa minussa niin paljon tunteita aikaan kuin varhaisempi versionsa. Nostalgiapisteet on ainakin auttamattomasti pyyhitty pois. Laulutkaan eivät ole niin hyviä kuin alkuperäisessä, vaikka pari samaa laulua (Puolen hehtaarin metsä ja Oon mä ainoa) elokuvassa esiintyykin. Puolen hehtaarin metsän hahmot ovat yhä mahtavia, ja Tiikeri pysyy suosikkinani.

24. Tuhkimo

Tuhkimo on Disneyn toinen prinsessa-elokuva Lumikin jälkeen. Tuhkimosta näkee ihanasti elokuvan vanhuuden, ja siinä ihmishahmoista (ainakin Tuhkimosta, äitipuolesta ja prinssistä) on yritetty tehdä mahdollisimman aidon ihmisen näköisiä. Tässä vaiheessa prinsessoille ei siis ole vielä ilmestynyt isoja, pyöreitä Disney-silmiä. Tuhkimon piirrostyyli on silmistä huolimatta Disneymäistä ja taianomaista. Parasta Tuhkimossa on elokuvan juoni, joka kulkee helpontuntuisesti eteenpäin, sekä elokuvaan sisältyvät tunteikkaat kohtaukset. Minua ainakin alkaa harmittaa, kun Tuhkimo ei meinaa päästä linnaan tanssiaisiin, ja liikutun vastaavasti ihan kyyneliin asti, kun Tuhkimo pääseekin juhliin haltijatarkummin avustamana. Pidän elokuvan hahmoista, ja Tuhkimoon varsinkin samaistuu helposti. Äiti- ja sisarpuolista on tehty todella inhottavia, ja kuninkaasta taas äkkipikainen mutta hauska. Pidän myös elokuvan eläimistä, ja Tuhkimon kanssa väleissä olevat hiiret ja linnut tuovat Tuhkimon yksinäisyyteen jotakin lohdutusta. Ilman eläimiä Tuhkimon elämä tuntuisi paljon kurjemmalta kaikessa yksinäisyydessään. On muuten jännä, että hiiret puhuvat elokuvassa, mutta linnut, koirat, kissat ja hevoset eivät puhu... Tuhkimon musiikkikappaleet ovat ikimuistoisia, kuten myös Tuhkimon tanssiaispuvun taikominen, jonka kerrotaan olleen Walt Disneyn lempianimaatiopätkä.

23. Kaunotar ja Kulkuri

Kaunotar ja Kulkuri kertoo ihanan, koirien välisen rakkaustarinan. Tämä rakkaustarina saa ainakin minut syttymään, ja nautin kovasti elokuvan katsomisesta. Kaunotar ja Kulkuri on todella esteettinen elokuva, ja jo elokuvan maisemia voisi tuijotella ikuisuuden. Koirahahmot on animoitu perinteisellä Disney-tyylillä. Elokuva on kuvattu kivasti koirien näkökulmasta käsin, ja Kaunottaren omistajista näkee yleensä vain jalkaparin. Kaunottaren ja Kulkurin lauluista ikimuistoisin on romanttinen Bella Notte, muut laulut eivät oikeastaan muistu mieleeni ellen muistele tosissani. Kaunotar ja Kulkuri on ihana elokuva, ja hahmoista välittyy todenmukainen koiranelämä iloineen ja suruineen. Minä ainakin kaipaan elokuvaa katsoessa viereeni koirakaveria, jota voisi samalla rapsutella.

22. Lilo ja Stitch

Lilo ja Stitch esittelee meille yhden Disney-klassikoiden parhaista hahmoista: suloisen Stitchin! Stitch ei voi olla sulattamatta kovimmankaan katsojan ulkokuorta, ja hänen hahmonkehitystään on mielenkiintoista seurata. Elokuvassa käsitellään vakavia teemoja, ja sen yleisolemusta voisi kuvailla helposti melankoliseksi. Onneksi mukaan mahtuu paljon hassuttelua, iloa ja söpöyttä, eikä katsojaa ala ahdistaa liikaa. Lilo ja Stitch on siis todellakin tunteisiin vetoava elokuva. Animaation piirrosjälki on upeaa, ja hahmojen taustalla on ihania maalauksia Havaijista. Elokuvaan on otettu paljon Elvis Presleyn lauluja, ja laulut sopivat Havaiji-maisemiin kuin nakutettu! Laulut nostavat silmissäni (vai korvissani?) elokuvan musiikillista arvoa paljon, sillä muut laulut Lilossa ja Stitchissä ovat tylsiä.

21. Keisarin uudet kuviot

Keisarin uudet kuviot ei ihan päässyt TOP20:iin, vaikka sillä on täysin samat pisteet kuin kahdenneksikymmenenneksi päässeellä klassikolla. Keisarin uudet kuviot on mielestäni hauskin Disney-klassikko. Huumoria tuodaan elokuvaan mukaan niin sanallisesti kuin visuaalisesti, ja joissain kohtauksissa tykitetään vitsiä vitsin perään. Pelkkä huumori on loppujen lopuksi puuduttavaa, mutta onneksi Keisarin uusissa kuvioissa rauhoitutaan välillä ja puhutaan ihan vakaviakin. Elokuvan hahmot ovat hyviä, ja Kuzcon ja Pachan välisen ystävyyden kehittymistä on kerrasta toiseen yhtä kiinnostava katsoa. Elokuvan juonikin pitää katsojan otteessaan, eikä missään vaiheessa muutu tylsäksi. Animaatiotyyli ei ole sitä parasta Disneytä, mutta toisaalta kauhean söpö tai aidonnäköinen piirrostyyli ei sopisikaan elokuvan huumoriin. Elokuvan lauluista toinen on kaunis, toinen on hauska, mutta kumpikaan ei ole mikään paras luomus Disneyn lauluista. 

Listastani alkaa pikkuhiljaa muotoutua kokonainen. Oliko listani keskivaiheilla teidän lempielokuvaanne? Entä oliko joku huono elokuva saanut teistä liian hyvän sijoituksen? Seuraavalla kerralla saatte tietää lempielokuvani! (Vai tietääkö/muistaako/arvaako joku sen/ne jo entisestään?)

(Postauksen kuvat, joissa ei näy lähdettä, on otettu osoitteesta andreasdeja.blogspot.fi)

Zero to hero just like that!

Vuonna 2012 aloittamani Disney-klassikkojen katseluprojekti on tullut päätökseen. Olen katsonut kaikki listallani olevat 55 Disney-klassikkoa (Yhdysvaltojen lista + Aivan villit). Klassikoita katsoessani kiinnitin huomiota viiteen eri kohtaan, joiden perusteella elokuvat arvostelin: oliko elokuvan juoni mielenkiintoinen, olivatko mahdolliset laulut hyviä, oliko elokuvan visuaalinen puoli onnistunut, pystyikö hahmoihin samaistumaan ja aiheuttiko elokuva minussa jotain tunteita. Jokaisesta kohdasta annoin elokuvalle 1-5 pistettä, ja pistemäärien perusteella olen sitten järjestänyt klassikot paremmuusjärjestykseen. Olen pyrkinyt olemaan pisteytyksessä aina tasapuolinen, mutta voihan se olla, että vuonna 2012 minulla oli hieman eri kriteerit antaa jollekin elokuvalle vaikka musiikista nelonen kuin vuonna 2015. Disney-klassikoiden laittaminen numerojärjestykseen yllätti osin minutkin: jotkut elokuvat sijoittuivat korkeammalle kuin odotin, ja joistakin tuntuu, että ne ovat liian kaukana kärjestä.

Arvoisat lukijat, haluan jakaa kanssanne mielipiteeni ja listata Disney-klassikot paremmuusjärjestykseen. Olen jakanut listan kolmeen osaan (sillä haluan vielä selittää jotain elokuvista), ja aloitan listan huonoimmista Disney-klassikoista. Aaah, sanat "Disney" ja "huonoin" eivät sovi samaan lauseeseen!!!! :,( Joidenkin elokuvien täytyy kuitenkin aina olla listan häntäpäässä, halusi sitä tai ei. Haluan vielä muistuttaa, että tämä on minun TOP55-klassikot listani, eikä mikään yleisöäänestyksen perusteella toteutettu TOP-lista. Joten jos lempiklassikkonne löytyy listan pohjalta, niin... voi voi! :)

55. Aivan villit

Vielä pari viikkoa sitten jos minulta olisi kysytty huonointa Disney-klassikkoa, olisin vastannut sen olevan joku sota-ajan pakettielokuvista. En olisi arvannut, että Aivan villit vie tiensä aivan pahnan pohjimmaiseksi. Toisaalta se ei ole ihmekään, sillä Aivan villithän ei ole Walt Disney Animation Studiosin tekemä, vaan sitä on vain levitetty ja markkinoitu Disneyn nimellä. On siis ihan oikein tällaiselle "wannabe-Disneylle" joutua listan alimmaiseksi. :) Suurin pettymys minulle elokuvassa on sen tökerö tietokoneanimaatio, joka ei todellakaan vastaa Disneyn yleistä animaatiolaatua. Elokuvan hahmot jäävät kaukaisiksi, ja ne murjovat liikaa vitsejä jättäen herkät hetket minimaalisiksi. Aivan villien juoni on ihan ok, mutta siihen se sitten jääkin. En voi siis suositella tämän elokuvan katsomista.

54. The Three Caballeros

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

The Three Caballeros on Disneyn sota-ajan elokuvista kaikista huonoin. Sota-ajan pakettielokuvat erottuvat muusta klassikkojoukosta selkeästi huonoutensa takia. Toisen maailmansodan aikaan Disneyn studioilla ei mennyt taloudellisesti hyvin, joten he halusivat tuottaa elokuvia halvalla ja nopeasti. Muiden pakettielokuvien tavalla The Three Caballeros pitää sisällään monta lyhyttä animaatiopätkää, jotka tässä elokuvassa on yritetty sitoa toisiinsa Akun syntymäpäivien vietolla. Elokuvassa parasta on sen musiikki, ja laulut The Three Caballeros ja You Belong to My Heart alkavat soimaan aina kappaleiden nimet kuullessani päässäni. Animaatiokin on ihan onnistunutta. Elokuvan alku vaikuttaa lupaavalta, mutta loppua kohti elokuva alkaa muuttua sekopäisemmäksi, ja tämä sekopäisyys jää valitettavasti lopulliseksi mielikuvaksi The Three Caballerosista.

53. Saludos Amigos

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Saludos Amigos on The Three Caballeros -elokuvan "ensiosa", sillä molemmat elokuvista kertovat Etelä-Amerikan menosta. Saludos Amigosissa esitelläänkin Perua ja Brasiliaa sekä maiden elämäntyyliä, ja elokuvaa katsoessa tulee olo, että katsoisi opetusvideota. Saludos Amigos on opettavaisuudestaan huolimatta himpun verran The Three Caballerosia parempi, sillä se jättää sekoilut välistä - vaikka huumoria elokuvasta toki löytyy. Saludos Amigos -elokuvassa on ainoastaan yksi mieleeni soimaan jäänyt kappale: elokuvan nimikkolaulu Saludos Amigos. Elokuva on kuitenkin liian jaksottainen ja liian opettavainen viihdyttääkseen minua. 

52. Make Mine Music

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Make Mine Music on kuin Fantasia 2, mutta klassisen musiikin sijaan animaatiot on tehty viihteelliseen musiikkin - tosin osa lauluista on tehty nimenomaan elokuvaa varten. Make Mine Musicissa on kymmenen lyhyttä tarinaa, jotka kaikki on tehty erilaisilla animaatiotyyleillä ja osa jopa kokeilevaa visuaalista puolta hyväksikäyttäen. Osa Make Mine Musicin animaatiopätkistä on todella tylsiä, mutta joitakin taas seuraan mielelläni, kuten Pekkaa ja sutta sekä Alice ja Johnny -hattujen rakkaustarinaa. Pari hyvää tarinaa ei kuitenkaan riitä pelastamaan muuten tylsää elokuvaa. 

51. The Adventures of Ichabod and Mr. Toad

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

The Adventures of Ichabod an Mr. Toad -elokuvassa päästään syventymään hahmoihin ja tarinoihin paremmin kuin monessa muussa sota-ajan elokuvassa, sillä kyseinen elokuva sisältää vain kaksi tarinaa useiden sijaan. Kummankaan tarinan henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole mitään hirveän samaistuttavia tyyppejä, sillä herra Rupikonna on vähän liian intensiivisesti innostuva teknisistä vempaimista ja Ichabod (Iisoppi) haluaa elää laiskaa elämää muita hyväksikäyttäen. Elokuvassa on pari hyvää laulua, kuten The Merrily Song ja Katrina. Elokuvan animaatio vaihtelee todella paljon kohtauksesta toiseen, ja hahmojen ja ympäristön mittasuhteet heittelevät välillä huomattavan paljon. The Adventures of Ichabod and Mr. Toad on viihdyttävää seurattavaa juonensa puolesta, mutta kaikissa muissa osa-alueissa elokuva kaipaisi paljon kohennusta! 

50. Melody Time

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Melody Time sisältää seitsemän erilaista animaatiopätkää, jotka kaikki on tehty musiikkiin sopiviksi. Melody Timen animaatiopätkät ovat mielestäni iskevämpiä kuin vastaavanlaisen Make Mine Musicin. Melody Time on hyvin periamerikkalainen elokuva cowboyneen ja Johnnyt Appleseedeineen. Elokuvan laulut eivät ole ollenkaan jääneet soimaan päähäni, mutta elokuvassa on ihan hyvä animaatiotyyli (vaikka se vaihteleekin tarinasta toiseen), animaatioiden juonikuviot ovat hyviä ja hahmot mielenkiintoisia. Monta lyhyttä tarinaa sisältävä elokuva ei kuitenkaan pärjää klassikoille, joissa vajaan parin tunnin ajan keskitytään vain yhteen tarinaan ja rajatumpaan hahmojoukkioon.

49. Dinosaurus

Dinosaurus ei ole päässyt Suomen Disney-klassikkolistalle, mutta se on kyseisellä listalla Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissakin Dinosaurus on lisätty klassikkolistalle jälkikäteen, ja minusta tämä lisäys olisi voitu jättää tekemättä. En pidä ollenkaan elokuvan animaatiotyylistä. Tietokoneanimaatio ei ole elokuvan tekemisaikaan kerennyt kehittyä vielä nykyiseen loistoonsa, ja animointi näyttääkin elokuvassa todella kököltä. Dinosauruksen taustat on kuvattu oikeassa luonnossa, ja hienostihan tuo luonto ja tietokonedinosaurukset on saatu yhdistettyä. Dinosauruksen hahmot jäävät melko yksiulotteisiksi ja tylsiksi samoin kuin elokuvan juonikin, joka muuten muistuttaa liikaa Maa aikojen alussa -elokuvan juonta. Dinosauruksessa ei ole myöskään yhtään laulettua laulua, joten elokuva ei saa minulta musiikkipisteitä ollenkaan. Ainoa plussa Dinosaurukselle tulee elokuvan aiheuttamista tuntemuksista, sillä hurjat carnotaurukset saavat ainakin minun verenkiertoni hyytymään jännityksestä. 

48. Pennitön ja suruton

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Paras sota-ajan pakettielokuvista on mielestäni Pennitön ja suruton. Elokuvassa on mielestäni yllättävän hyvät laulut, joista mieleeni ovat jääneet ainakin Läimäyttämällä, Fii faa foo fum ja My, what a happy day. Pennitön ja suruton pitää sisällään kaksi tarinaa, joten juoneen ja hahmoihin keskitytään enemmän kuin vaikkapa Make Mine Musicissa. Jaakko ja taikapapu -tarinan hahmot ovat  jo ennestään tutut Mikki, Hessu ja Aku, joten heihin katsoja on luultavasti tutustunut jo etukäteen. Pidän myös viattoman Bongo-karhun tarinasta. Tunteita koskettavasta näkökulmasta elokuva jättää katsojan kylmäksi, ja tarinoita toisiinsa yhdistävä Edgar marionettinukkeineen on minusta turha. Ja ne nuket ovat sitä paitsi hieman pelottavia!

47. Fantasia

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Fantasia on valitettavasti liian taiteellinen elokuva minun makuuni, ja se on siksi päätynyt klassikkojen TOP55-listan loppupuolelle. Pidän kyllä klassisesta musiikista, mutta Fantasiaa katsoessa saa yliannoksen taidetta. Elokuvan voikin katsoa vain tietyssä mielentilassa, ja parhaimmillaan se olisi varmasti teatterissa, jossa elokuvan keskellä oleva väliaika voitaisiin oikeasti pitää. (Tosin eihän mikään estä sitä väliaikaa pitämästä kotisohvallakin...) Fantasian eri musiikkikappaleiden aikana nähtävien animaatioiden taso vaihtelee paljonkin, mutta yleisesti ottaen animaatio on kaunista katsottavaa. Pidän eniten elokuvan juonellisista animaatioista, kuten Noidan oppipojasta ja Tuntien tanssista. Walt Disney oli todella innostunut Fantasian tekemisestä, mutta valitettavasti miehen innostus ei välity minuun asti.

46. Atlantis

Lähde: http://livlily.blogspot.fi

Minä en ole koskaan tykännyt Atlantiksesta. Elokuvan juoni on kyllä hyvä ja jännittävä, mutta muuten elokuva tuntuu minusta siltä, kuin se olisi vain nopeasti hutaistu kasaan. En pidä ollenkaan Atlantiksen animaatiotyylistä. Elokuvassa näkyvät tietokoneella tehdyt efektit ovat vaikuttavan näköisiä, mutta itse hahmojen ja ympäristön desingn on mielestäni epäonnistunut. Atlantiksen hahmokavalkaadi on todella suuri, ja koska kaikkiin hahmoihin on haluttu tutustua elokuvassa edes jossain määrin, ei yksittäisen hahmon ruutuaika jää pitkäksi. Niinpä hahmot jäävät minulle etäisiksi, vaikka elokuvan pahiksesta onkin saatu tehtyä kunnon konna. Eniten miinuspisteitä Atlantikselle tulee elokuvan lauluttomuudesta. Liputan yhä Disney-laulujen puolesta, ja koska elokuvassa ei ole yhtään laulua, ei se voi saada musiikin osalta suuria pisteitä. "Fewer songs, more explosions"-mantra ei siis valitettavasti tehoa minuun.

45. Pikku Kananen

Lähde: http://www.awn.com

Pikku Kananen on Disneyn ensimmäinen elokuva, joka on tehty kokonaan CGI-animaatiolla. Disney ei omistanut vielä Pikku Kanasta tehdessään Pixaria, joten toiselta animaatiostudiolta ei tullut apuvoimia tietokoneanimaation suhteen. Valitettavasti tämä ensimmäinen tietokoneyritelmä näkyy Pikku Kanasen animaation tasossa, joka on suoraan sanottuna kauheaa katseltavaa. Animaation tason voisi pelastaa hyvä juoni tai hyvät hahmot, mutta Pikku Kanasen juoni ja hahmot yltävät juuri ja juuri ok-tasolle. Koko elokuva on täynnä räjähdyksiä ja nopeasti eteneviä tapahtumaketjuja, jotka saavat elokuvan vaikuttamaan rauhattomalta. Tunteita esiin nostavia kohtauksia elokuvasta löytyy vain nimellisesti Pikku Kanasen ja tämän isän välisissä keskusteluissa, eikä elokuvan musiikkikaan sitä wau-tasoa edes lähesty. Soihan elokuvassa taustamusiikkina välillä mahtavia kappaleita, kuten I Will Survive ja Staying Alive, mutta ne eivät valitettavasti pelasta elokuvaa huonoudelta. 

44. Lehmäjengi

Lähde: http://livlily.blogspot.fi

Lehmäjengi kuuluu myös tähän tiettyyn Disney-kauteen Pikku Kanasen kanssa, jolloin elokuvaan on haluttu tunkea mahdollisimman paljon vitsejä ja toimintaa rauhallisuuden ja elokuvan vaikuttavuuden kustannuksella. Lehmäjengin piirrostyylissä on mielestäni jotain samaa Atlantiksen tyylin kanssa, joka vieroksuttaa minua. Ehkä tyyli on liian karikatyyrimäistä ja kulmikasta minun makuuni. Lehmäjengin juoni on ihan kiinnostava, ja osa hahmoistakin on saanut mielenkiintoisen luonteen (kuten Buck-hevonen ja hippimäinen Grace-lehmä). Parasta elokuvassa on kuitenkin sen musiikki, josta mieleen on jäänyt parhaiten herkkä laulu Koska auringon nähdä saan sekä Alameda Slimin Jodlaaja. Lehmäjengi ei kuitenkaan vakuuta minua millään osa-alueella, joten se sijoittuu listan häntäpäähän.

43. Oliver ja kumppanit

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Oliver ja kumppanit on elokuva, jonka olemassaoloa ei aina muista. Elokuvan juoni on minusta melko mitäänsanomaton, eikä hahmojen suunnitteluun ole tunnuttu käyttävän tarpeeksi aikaa. Elokuvaa oli ensimmäinen uudelta animaattorisukupolvelta, jonka takia animaatiokin jää vain "kivaksi". Animaattoreilla ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta elokuvien tekemisestä tai hahmojen suunnittelusta. Positiivista Oliverissa ja kumppanissa on sen aiheuttamat tunteet, sillä Oliverin kanssa katsoja saa tuntea hylkäämisen tunteita ja myös suunnatonta iloa. Elokuvalla on myös jännittävät kohtauksensa Jyskyn ja tämän dobermannien vallatessa ruudun. Tiedän, että monilla kavereillani tämä elokuva kuuluu lapsuuteen ja aiheuttaa nostalgian väreitä, mutta valitettavasti minä en samanlaisia väreitä tunne, ja elokuva jääkin minulle vähän mauttomaksi ja hajuttomaksi tapaukseksi. 

42. Bernard ja Bianca Australiassa

Lähde: http://vegalleries.com/newart2014dec.html

Bernard ja Bianca Australiassa on jatko-osa Pelastuspartio Bernard ja Bianca -elokuvalle, ja monesti jatko-osat eivät yllä alkuperäisen tasolle. Valitettavasti näin tapahtuu hiirien Australia-seikkailunkin kanssa. Noh, ei elokuva ole oikeasti paljon huonompi kuin Pelastuspartio Bernard ja Bianca, mutta listallani parinkin pisteen ero vaikuttaa jo selvästi sijoitukseen. Bernard ja Bianca Australiassa pitää sisällään katsojille jo tuttuja hahmoja, jotka saavat lisää hahmonkehitystä elokuvan aikana. Bernard on hahmoista pääosassa, ja katsoja seuraa ihastuksissaan hänen kamppailuaan Biancan sydämen valloittamiseksi (kyseisen taistelun hiiri on tosin voittanut jo aikoja sitten). Hahmojen ulkonäkö ei ihan yllä ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta hahmojen ulkonäön puutteet voi antaa anteeksi elokuvan upeat maisemat nähdessään. Elokuvan juonikin on jännittävä, ja se pitää katsojan tiukasti ruudun ääressä. Miinuspisteitä elokuvalle tulee siitä, ettei se sisällä ollenkaan musikaalinumeroita, joista minä niin pidän. Musiikkia sisältäessään elokuva voisi olla listalla paljon korkeammalla sijalla. 

41. Hiidenpata

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Hiidenpatakin on listalla näin alhaalla lauluttomuutensa takia. Olen ehkä vähän hupsu, kun annan laulujen vaikuttaa paljon muuten niin hyviin elokuviin, mutta tällaisen päätöksen olen tehnyt ja pitäydyn siinä. Hiidenpata on kyllä yksi Disneyn pelottavimmista elokuvista pahiksensa Hornansarven ansiota. Elokuva aiheuttaakin paljon jännityksensekaisia tuntemuksia, mutta pääsee elokuvan aikana myös herkistelemäänkin. Hiidenpadan juoni on jännittävä, mutta se sisältää hyvin paljon epäloogisuuksia, mistä yhtään hereillä oleva katsoja voi harmistua. Elokuvan hahmot jäävät vähän keskeneräisen oloisiksi, ja olisin kaivannut syvällisempää tutustumista esimerkiksi prinsessa Elenaan. Elokuvan piirrostyyli on perinteistä Disney-kamaa, johon on tällä kertaa lisätty pelottavia elementtejä. Hiidenpata on ihan hyvä ja viihdyttävä elokuva, mutta jotkut asiat olisi voitu tehdä paremmin.  

40. Miekka kivessä

Lähde: andreasdeja.blogspot.com

Olen hämmästynyt Miekka kivessä -elokuvan huonosta sijoituksesta. Oletin sen olevan listallani edes hieman suuremmalla sijalla, mutta kai sitä joidenkin elokuvien pitää siellä huonommassakin päässä olla. Pidän Miekka kivessä -elokuvan hahmoista ja animaatiotyylistä paljon. Arkhimedeksen ja Merlinin piikittelyä on todella huvittavaa seurata. Juonellisesti elokuva ei ole mitenkään kauhean yhtenäinen, sillä elokuva koostuu tavallaan useasta episodista, joissa Merlin opettaa Artulle maailman menosta. Kaiken lisäksi jokainen näistä oppitunneista toistaa itseään, kun aina muututaan joksikin eläimeksi. Elokuvan vaikuttavimman kohtauksen pitäisi olla se, kun Arttu vetää miekan kivestä. Valitettavasti kohtaus on laimea ja harmaa. Elokuvan kliimaksiksi pääseekiin Merlinin ja Matami Mimmin välinen kaksintaistelu, jossa animaattorit ovat tehneet todella upeaa työtä! Elokuvan laulut jäävät myös vähän unohdetuiksi tapauksiksi. Haluaisin kovasti tykätä Miekka kivessä -elokuvasta loistavan animaationsa takia, mutta juonen ja musiikin takia se ei valitettavasti onnistu.

Siinä oli ensimmäinen satsi klassikoiden TOP55-listastani. Onko joku listani loppupäässä oleva elokuva teidän suosikkinne? Tai olenko muuten tehnyt vääryyttä jollekin elokuvalle rankkaamalla sen listan loppupäähän? Kertokaa ihmeessä omat eriävätkin mielipiteenne! :) Tekstin kuvituksena olen käyttänyt muuten elokuvien tekoa varten piirrettyjä luonnoksia tai taidekuvia. Valitettavasti en löytänyt Aivan villeistä tai Dinosauruksesta luonnoksia, joten niiden kuvat on otettu valmiista elokuvasta (ja osoitteesta disneyscreencaps.com).

Disney-klassikot

Vuoden 2012 syyskuussa aloitin mittavan projektin: kirjoittaisin kaikista Disney-klassikoista elokuva-arvostelun. Tuolloin klassikkosarja ylsi Nalle Puhin uuteen elokuvaan asti. Hitaasti mutta varmasti projektini eteni eteenpäin, ja sain kirjoitettua suunnilleen yhden arvostelun kuukaudessa. Hitaan projektini aikana Disney-klassikoista ilmestyi vielä neljä lisää, joista uusimmasta, Zootropoliksesta, en ole vielä arvostelua kirjoittanut. Kirjoitan sen vasta kun elokuva ilmestyy kotilevitykseen. Haluan kuitenkin nyt koota ajatuksiani klassikoista, sillä Zootropoliksen DVD:n tai Blu-rayn odottamiseen menisi vielä pari kuukautta – enkä malta enää odottaa! 

Minun klassikkolistaani kuuluu yhteensä 55 elokuvaa. Olen yhdistänyt samaan listaan niin Euroopan kuin Amerikan klassikkolistat, joiden välillä on eroavaisuuksia parin elokuvan suhteen. Yhdysvaltojen klassikkolistalla on tällä hetkellä 54 elokuvaa, Suomessa 53. (Zootropolista en ole laskenut tähän määrään mukaan.) Oma klassikkolistani vastaa siis oikeastaan Yhdysvaltojen listaa, paitsi että olen lisännyt siihen elokuvan Aivan villit, joka on lisätty klassikkolistaan Euroopassa Amerikassa listalla olevan Dinosaurus-elokuvan tilalle. Suomen klassikkolistalta puuttuu myös Nalle Puhin uusi elokuva, joka Yhdysvalloissa lasketaan klassikoksi. Oli miten oli, olen siis kolmen ja puolen vuoden aikana katsoessani klassikoita tarkkaillut niitä monelta eri kantilta. Eräs näkökulma katsomiseeni on ollut, että mikä asia tekee Disney-klassikosta Disney-klassikon. Mitkä asiat yhdistävät Disney-klassikot toisiinsa? Mistä tietää, että kyseessä on saman studion tekemä elokuvasarja? En sano, etteikö alle listaamiani asioita löytyisi muidenkin studioiden elokuvista. Listalla olevat asiat ovat kuitenkin tyypillisiä Disney-klassikoille, ja ne toistuvat useammassa kuin yhdessä listan(i) 55 elokuvassa.

Aikakausi näkyvissä

Disney-klassikot ovat oman aikakautensa tuotteita. Kustakin klassikosta on näkyvissä, millä vuosikymmenellä elokuva on tehty. Tämän takia Lumikki näyttää meistä tänä päivänä todella konservatiiviselta ja vanhoilliselta elokuvalta. Lumikin ilmestymisvuonna 1937 maailmankuva ja naiskuva olivat ihan toisenlaisia kuin nykyään, ja elokuva on tehty vallitsevien käsitysten mukaan. Saman syyn takia klassikkolistan alkupäästä löytyy lähinnä vaaleaihoisia ihmisiä, ja tummaihoiset nähdään stereotyyppisinä hahmoina, kuten Pinocchio-elokuvan mustalainen Stromboli. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että Walt Disney olisi ollut rasisti tai sovinisti. Se johtuu siitä, että koko maailma oli yleisestikin rasistinen ja sovinistinen, eikä käyttäytymismallia paremmasta vielä ollut. Alkuaikojen Disney-klassikoissa myös uskonnollisuus oli enemmän pinnalla: niin Lumikki kuin Pinocchion isä Geppettokin rukoilee. Uskallanpa väittää, että uskonto oli 1940-luvulla näkyvämmässä roolissa ihmisten arkielämässä kuin nykyään.  Toisen maailmansodan aikana Disneyllä ei taasen ollut varaa tehdä kunnollisia elokuvia, eikä tosin yleisöäkään sen puoleen, joten sotavuosien aikana tehdyt elokuvat Saludos Amigosista The Adventures of Ichabod and Mister Toad -elokuvaan ovat klassikkorivistön mustia lampaita.

Klassikkolistalla eteenpäin siirtyessä uskonnollisuus häviää, ja naisista tulee itsenäisempiä ja vahvempia hahmoja. Maailmankuva muuttuu, ja Disneyn elokuvat muuttuvat sen myötä. 90-luvulla tehdyissä Aladdinissa ja Herkuleksessa on paljon viittauksia sen ajan populaarikulttuuriin, ja jo nyt monet näistä viittauksista menevät minulta ohi. Lampunhenki esittää esimerkiksi monia amerikkalaisia 90-luvun kuuluisuuksia, jotka eivät tämän päivän suomalaiselle ole tuttuja. Viime vuonna julkaistussa Big Hero 6:ssa elokuvan hahmo ottaa ensimmäistä kertaa selfien, ja uusimmassa klassikossa Zootropoliksessa älypuhelimet ja erilaiset applikaatiot ovat jo arkipäivää. 60 vuoden päästä nämä älylaitteet näyttävät varmasti todella vanhanaikaisilta. Vuosien vierimisen huomaa myös elokuvan tempon nopeutumisessa. Sama ilmiö koskee muitakin kuin vain animaatioelokuvia: vielä 60-luvulla elokuvat etenivät verkkaisaan tahtiin, kun nykyään kaiken pitää tapahtua nopealla tempolla ja mieluiten räjähdysten kera. Niinpä meistä vanhat elokuvat tuntuvat usein tylsiltä, kun olemme tottuneet uusiin tapahtumarikkaisiin elokuviin. Disney-klassikoista ajan kulumisen huomaa tietenkin myös animaation kehittymisestä ja musiikin erilaisuudesta.  

Tunteet

”For every laugh there should be a tear,” sanoi Walt Disney eläessään. Sanojen taustalla oli ajatus siitä, että elokuvien piti Disneyn mielestä aiheuttaa katsojissaan monenlaisia tunteita. Elokuva ei saa olla pelkkää ilon riemujuhlaa, vaan välillä hahmojen pitää kohdata vastoinkäymisiä. Samoin surun tai pelon tunteeseen ei saa jäädä vellomaan liian kauan, vaan vastapainoksi katsojan ahdistukselle pitää näyttää iloisempia aikoja. Näin tapahtuu oikeassakin elämässä: koko elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan välillä on hyviä ja välillä huonoja päiviä. Tämä tunteesta tunteeseen vaihtelu tekee elokuvasta mielenkiintoisen seurata. Suuri osa esimerkiksi Tuhkimon viehätysvoimaa perustuu siihen, kuinka huonosti kohdellun tytön elämä muuttuu satumaiseksi. Ei ole sattumaa, että ennen haltijatarkummin tuloa Tuhkimon sisarpuolet repivät hänen vaatteensa hajalle ja Tuhkimo menettää kaiken uskonsa unelmiin. Tuhkimon toivon menettäminen saa katsojan sympatiat asettumaan naisen puolelle, ja surun ollessa suurimmillaan kohta saapuva ilo tuntuu paljon voimakkaammalta. Toisaalta taas Leijonakuninkaassa Mufasan kuolema ei tuntuisi niin pahalta, jollei olisi nähnyt, kuinka hyvä isä hän on Simballe ja kuinka hauskaa heillä on keskenään. Kokonaisvaltaisen elokuvakokemuksen kannalta onkin mielestäni suotavaa, että katsoja saa itkeä ja nauraa hahmojen mukana.

Vakavuus

Disney-klassikoissa ei ole koskaan pelätty käsitellä vakavia teemoja. Walt Disney Animation Studios ei miellä animaatioita vain lasten kulutustavaraksi, vaan käsittelee niissä myös aikuisia kiinnostavia aiheita. Hyvin monessa elokuvassa käsitellään tietyn ihmisryhmän syrjimistä, kuten Notre Damen kellonsoittajassa, Pocahontasissa ja Mulanissa. Myös kuolemaa uskalletaan käsitellä, eikä sitä pidetä tabuna, josta lapset eivät saa kuulla. Minusta kuolemasta pitääkin voida puhua lasten kanssa. Elokuvien avulla aihe on helppo ottaa puheeksi. Esimerkiksi Bambin katsomisen jälkeen lasta ei saa jättää yksin pelkäämään oman äidin kuolemista. Asiasta pitää keskustella lapsen kanssa, ja selittää, että äidin mahdollisesti kuollessa joku kyllä pitää lapsesta huolen, aivan niin kuin Bambistakin. Elokuvista näemme myös sen, että kuolemantapauksen jälkeenkin tapahtuu hyviä asioita. Bambista kasvaa fiksu ja filmaattinen peura, Simbasta tulee leijonakuningas ja Hiro pelastaa maailman – tai ainakin San Fransokyon.

Teeman samanlaisuus

Monen Disney-klassikon juoni kulkee samoja reittejä pitkin, ja elokuvan lopputuloksen voi aavistaa jo ennalta: hyvät voittavat, pahiksille käy köpelösti. Usein Disneyn animaatioissa alkuasetelma on tämä: nuori päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä, vaan kaipaa jotain muuta ja haluaa saavuttaa jotain suurempaa. Ariel haaveilee elävänsä ihmisten maailmassa, Liisa haaveilee olevansa mielenkiintoisemmassa maailmassa, Oliver haluaa itselleen omistajan ja Räyhä-Ralf haluaa olla sankari. Koko elokuvan ajan päähenkilö yrittää pyrkiä tätä päämäärää kohti ja lopulta siinä onnistuukin.

Disney-klassikot pyörivät samojen teemojen ympärillä. Kristilliset arvot, kuten kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky näkyvät klassikoissa. Hahmot, jotka pitävät toisten puolta ja ovat heikoille ystävällisiä, tulevat yleensä saavuttamaan suuria. Esimerkkeinä tästä toimikoon Thomas O’Malley, joka auttaa aristokatteja pääsemään kotiinsa kaupunkiin maaseudulta, ja Purri, joka uhrautuu tuhotakseen hiidenpadan. Molempien esimerkkien hahmot ovat aluksi itsekkäitä, mutta ystävälliset sanat (ja toisessa tapauksessa tähtisilmät) saavat Thomasin ja Purrin luonteenkin muuttumaan. Disney-klassikoissa käsitellään ystävyyttä (Topi ja Tessu), perhettä (Frozen) ja rakkautta (Kaunotar ja Hirviö). Monessa klassikossa teemana on aikuistuminen ja oman itsensä muuttaminen kypsempään suuntaan, kuten vaikka elokuvissa Aarreplaneetta ja Peter Pan. Myös oman itsensä löytäminen koetaan hyväksi teemaksi, ja siitä saamme näytteet elokuvissa Mulan, Tarzan ja Herkules. ”Loppu hyvin, kaikki hyvin” on myös oiva teema, jota jokainen klassikko toteuttaa. Hyvä voittaa aina pahan, vaikka jotkut klassikoista loppuvatkin surumielisiin tunnelmiin, kuten Pocahontas ja Miekka kivessä.

Hahmojen samanlaisuus

Jokaisesta Disney-klassikosta löytyy samantyyliset hahmot, ja nämä perushahmotyypit pysyvät samoina vuodesta toiseen. Ensinnäkin elokuvassa tulee olla päähenkilö. Elokuva nähdään päähenkilön silmien kautta ja tietenkin tämän näkökulmasta. Toki elokuvissa katsotaan välillä tapahtumia, joita tapahtuu muuallakin kuin päähenkilön välittömässä läheisyydessä, mutta päähenkilöä ei missään vaiheessa syrjäytetä päähenkilön pallilta. Esimerkiksi Aladdinissa näemme välillä, mitä Jafar juonii, mutta Aladdinista ei edes Jafarin kohtauksissa tehdä pahista, jota vastaan Jafar taistelee, vaan tiedämme koko ajan, kuka elokuvan oikea pahis on. Juoni seuraa lisäksi Aladdinin tarinaa, ei Jafarin. Elokuvan päähenkilö saa aina eniten ruutuaikaa ja hahmosta on yritetty tehdä se kaikkein mielenkiintoisin. Toisinaan päähenkilön ”hyvyys” estää kuitenkin mielenkiintoisten ominaisuuksien olemassaolon, ja yltiömäisestä hyviksestä saattaa tulla vain tylsä. 

Päähenkilöllä on elokuvassa usein vakava ystävä tai toveri, johon hän voi turvautua ja jonka kanssa hän kokee elokuvan tapahtumat. Tämä toveri on toisinaan päähenkilön rakkaudenkohde, kuten Jane ja Hirviö, tai hän voi olla ihan pelkkä ystävä, kuten Lilo ja Stitch tai Filuri. Tämän vakavasti otettavan ystävän lisäksi päähenkilön ystävänä on hauskuuttaja-ystäviä. Nämä hauskat hahmot tuovat elokuvaan huumoria, mutta he osaavat tarpeen tullen olla päähenkilön tukena ja turvana. Hauskuuttaja-hahmoja ovat esimerkiksi Baloo, Mushu, seitsemän kääpiötä, Lampunhenki ja Olaf. Joissain tapauksissa elokuvan päähenkilöt osallistuvat hauskuuden tekemiseen, kuten elokuvissa Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Usein hyvisten puolelle kuuluu myös joku viisas, esimerkillinen hahmo, jolta päähenkilö hakee neuvoja ja johdatusta. Viisaita hahmoja ovat Kaarnamuori, Mufasa, Merlin, Risto Reipas ja Mama Odie. 

Päähenkilöllä on aina joku vastustava voima, joka vastustaa päähenkilön pääsemistä tavoitteisiinsa. Tästä vastustavasta voimasta on tehty usein julma ja ilkeä pahis, joka haluaa tavoitella omaa etuaan tai vain luoda kaaosta maailmaan. Disney-klassikoissa onkin nähty kenties elokuvahistorian muistettavampia pahiksia Lumikin Kuningattaren, Pahattaren, Jafarin ja Cruella de Villin muodossa. Näillä pahiksilla on seuranaan aina kätyreitä, joita he käyttävät suunnitelmiensa toteuttajina tai joille he vain paljastavat ilkeitä suunnitelmiaan. Kätyreitä ovat muun muassa Töppö, Jago, herra Hiss ja Kelmilän veljekset. Kaikissa klassikoissa vastustavaa voimaa ei ole kuitenkaan kulminoitu yhteen tiettyyn henkilöön, vaan sitä tarkastellaan yleisemmällä tasolla. Lilo ja Stitch, Bolt, Karhuveljeni Koda ja Dumbo ovat esimerkiksi elokuvia, joissa ei ole yhtä tiettyä pahista, vaan vastustavana voimana toimivat muun muassa ennakkoluulot suuria korvia kohtaan.

Kulttuuri

Walt Disney Animation Studios on amerikkalainen animaatiostudio. Niinpä ei ole ihmekään, että studion tuottamat animaatiot näyttävät ja perustuvat länsimaalaiseen kulttuuriin. Tarinat, joihin Disney-klassikot perustuvat, on kirjoittaneet joko eurooppalaiset tai amerikkalaiset kirjailijat. Kirjoja kunnioittaakseen elokuvat tapahtuvat kulttuurisesti samoissa paikoissa kuin lähdeaineistonsa. Disneyn elokuvia on kritisoitu tästä länsimaalaisuudesta ja valkoihoisuudesta, mutta tekeehän Studio Ghiblikin vain japanilaiseen kulttuuriin kuuluvia elokuvia. Disneyn klassikkorivistöön kuuluu myös muista kulttuureista kertovia elokuvia, kuten Mulan, Pocahontas ja vuodenvaihteessa ilmestyvä Moana. Eri kulttuureita käsitellään myös muissa elokuvissa, kuten Notre Damen kellonsoittajassa. Tietystihän Disney voisi laajentaa omaa kulttuurista repertuaariaan, mutta toisaalta ymmärrän länsimaalaisuuden voittokulun. 

Joissain Disney-klassikoissa käsitellään uskontoa. Disney-universumin perususkonto on kristinusko, ja nähtävillä on sekä protestanttista että katolilaista haaraa. Monessa elokuvassa rukoillaan Jumalalta apua: Lumikissa, Pinocchiossa ja Pelastuspartio Bernard ja Biancassa. Uskonto on esillä enemmän alkuaikojen Disney-klassikoissa kuin vaikkapa 2000-luvulla ilmestyneissä. Kaikki Disney-elokuvissa tapahtuvat häät on ilmiselvästi kristinuskon kannattajien suorittamia. Häämekotkin ovat ilmiselvää länsimaista designia – ja aikakaudelleen tyypillistä, kuten Arielin muhkeahihainen häämekko meille näyttää. Olisi mielenkiintoista nähdä animaatioelokuvissa välillä vaikka juutalaiset häät. Notre Damen kellonsoittajassa kristinusko on ehkä näkyvimmässä roolissa mistään Disney-elokuvasta: onhan elokuvan keskeinen tapahtumapaikka Notre Damen katedraali. Katolilaisessa kirkossa Esmeralda rukoilee kokonaisen laulun verran, ja kirkon arkkidiakoni osallistuu elokuvan jännittävimpiin tapahtumiin. Kristinuskon ohella Disney-klassikoissa nähdään vilaukselta myös muita uskontoja, mutta ne esiintyvät samoissa elokuvissa, missä nähdään ei-länsimaista kulttuuriakin. Pocahontasissa eletään luonnonhenkien ja esi-isien johdatuksessa, Herkuleksessa uskotaan antiikin jumaliin ja Mulanissa rukoillaan esi-isien apua. Aladdinissa olisi mahdollisuuksia käsitellä islamia, mutta valitettavasti elokuvassa ei lainkaan käsitellä uskontoa (vaikka taitaa Sulttaani mainita kerran Allahin).

Lähdeteos

Suurin osa Disney-klassikoista perustuu jonkun kirjailijan jo kirjoittamaan satuun tai tarinaan. Grimmin veljesten tarinat ovat olleet inspiraation lähteenä monelle Disney-klassikolle, kuten Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa Ruususelle ja Kaksin karkuteillä -elokuvalle. Lapsille tarkoitettuja kirjoja on myös mm. A.A. Milnen Nalle Puh, Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Carlo Colladin Pinocchio, joista kaikista on tehty suunnilleen samanniminen Disney-animaatio. Lasten kirjallisuuden ohella myös aikuisille tarkoitetut kirjat ovat päässeet Disney-klassikoiden lähdeteoksiksi. T.H. Whiten kirjasta The Once and Future King on tehty elokuva Miekka kivessä, Charles Dickensin kirja Oliver Twist toimi inspiraationa elokuvalle Oliver ja kumppanit ja A.C. Doylen Sherlock Holmes -kirjat toimivat taustalla Mestarietsivä Basil Hiiren seikkailuissa. Big Hero 6:n kohdalla mallia on otettu Marvelin sarjakuvasta. 

Laadukkaat kirjat ja sadut ovat siis inspiroineet Disney-klassikkojen tekijöitä, ja heillä on ollut tarve tuoda tarina uudelleen päivänvaloon. Disney ei ole kuitenkaan tuonut tarinoita valkokankaalle suoraan kirjan sivuilta, vaan tarinoita on aina muokattu jollakin tavalla. Usein tarinoita on muokattu lapsille sopivammiksi, kuten Notre Damen kellonsoittajassa, jonka alkuperäisteoksessa Pariisin Notre-Dame ihmisiä kidutetaan ja päähenkilöt kuolevat lopussa. Kirjoissa olevia hahmoja ollaan saatettu poistaa elokuvasta, kuten Pariisin Notre-Dame -kirjassa esiintyvä runoilija Gringoire, tai elokuviin on saatettu lisätä hahmoja, joita kirjassa ei ole, kuten Pieneen merenneitoon Pärsky ja Sebastian. Kirjoissa olevia hahmoja on myös tehty mielenkiintoisemmiksi, jotta katsoja jaksaisi kiinnostua tapahtumista ja henkilöistä. Esimerkiksi Lumikki-sadussa seitsemän kääpiötä lähinnä vain mainitaan, mutta elokuvassa jokainen kääpiö on saanut oman persoonallisuuden ja heistä jokaisesta tulee yksilöllisiä omia itsejään. Kirjojen ja satujen tarinoita on pitänytkin muokata, jotta varsinkin saduista tulee valkokangas-kelpoisia. Jos satuja ei ”lihotettaisi” yhtään, elokuvat olisivat hyvin jaksomaisia ja loppuisivat jo puolisen tunnin kohdalla. Toisaalta joitakin tarinoita on lyhennetty, sillä koko Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjan tapahtumien läpikäymiseen kuluisi ties kuinka monta tuntia.

Animaatiotyyli

Disney-klassikoita yhdistää tietty, Disneymäinen animaatiotyyli. Vertaillessa Disney-klassikkojen hahmoja muiden studioiden hahmojen kanssa erottaa ne selkeästi toisistaan. Voi tosin olla, että eri studioiden tekemien hahmojen erottaminen toisistaan vaatii harjaantunutta silmää, jota minulla on ainakin Disneyn animaatioiden suhteen kertynyt aika runsaasti… kröhöm… Millaista sitten on Disneyn elokuvien animaatiotyyli? En ole opiskellut kuvataidetta tai elokuvataidetta, saati sitten animaatiota, joten en osaa kuvailla animaatiotyyliä oikeilla sanoilla. Minusta näin maallikkona Disneyn animaatiotyyli on jollain lailla pyöreää ja pehmeää. Pyöreitä ja kaarevia muotoja käytetään niin hahmoissa kuin ympäristössäkin. Poikkeuksiakin toki löytyy, esimerkiksi Prinsessa Ruususessa graafiset muodot ja suorat viivat valtaavat valkokankaan. Disneyn animaatioissa hahmoille on annettu myös suuret ja pyöreät silmät, joilla katsojien sydämet voitetaan puolelleen. 

Animaatiohahmojen suunnittelussa Walt Disney Animation Studios nojaa todellisuuteen, ja monen elokuvan hahmojen mallina on käytetty eläviä eläimiä (Bambi, Leijonakuningas) ja ihmisiä (Lumikki, Tuhkimo). Hahmoille on helpompi luoda aidonnäköisiä liikkeitä ja ilmeitä, kun näkee ensin, miltä ne näyttävät. Hahmoista ei olla kuitenkaan haluttu tehdä liian aidon näköisiä, joten heille on lisätty ne suuret silmät. J Elokuvien ympäristöä varten on myös käyty tutkimassa olemassa olevia paikkoja, jotta luonto ja luonnonvoimat näyttävät aidoilta. Näin esimerkiksi lumi näyttää niin todelliselta elokuvassa Frozen. Disneyllä mietitään aina myös tarkasti elokuvan väritystä. Iloiseen tunnelmaan sopii kirkkaat ja runsaat värit, surullisemmassa kohtauksessa värityskin on harmaata. Hyvin monessa Disney-klassikossa sinisestä on tullut elokuvan hyvisten väri (Belle, Aladdin) ja punaisesta pahiksen väri (Gaston, Jafar). Monen pahiksen vaatekaapista on löytynyt myös violettia päällepantavaa (Yzma, Ursula, Lumikin Kuningatar, Matami Mimmi).

Laulut

Suurin osa Disney-klassikoita on musikaaleja. Shermanin veljekset, Howard Ashman, Alan Menken, Robert Lopez, Kristen Anderson-Lopez ja monet muut säveltäjät ovat tehneet Disney-musiikista sydäntä lämmittävää ja päähän soimaan jäävää. Kaunotar ja Hirviö menettäisi suuren osan vetovoimastaan ilman ihanaa balladia Tyttö sekä hän, eikä Elsan taianomaista muuttumista jääkuningattareksi voisi esittää pelkkänä yksinpuheluna. Minun mielestäni lauluilla on suuri merkitys elokuvan ”klassisuudessa”, ja parhaat Disney-klassikot ovat mielestäni musikaaleja mielettömän hienoine lauluineen. Tiedän, että monet inhoavat kesken tapahtumien laulamaan rupeavaa hahmoa, mutta minä olen aina pitänyt niistä (kuten olen varmaan sanonut jo tuhat kertaa…)! Laulujen aikana pitkiä tapahtumasarjoja voidaan esittää lyhyessä ajassa. Yhden laulun aikana esimerkiksi Mulan oppii taistelemaan, Tarzanista kasvaa mies ja Herkules treenaa itselleen mahtavat muskelit. Lauluissa hahmo voi kertoa katsojille tunteita, joita ei muuten tulisi ilmi. Onhan itsekseen laulaminen paljon hyväksyttävämpi ajatus, kuin itsekseen puhuminen (vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole). Laulun avulla Ariel kertoo meille halustaan päästä ihmisten maailmaan, Lumikki kertoo haaveilevansa prinssistä ja Liisa unelmoi maailmasta, jossa kaikki olisi toisin. Laulujen avulla juonta kuljetetaan myös eteenpäin, kuten esimerkiksi tehdään heti Herkuleksen alussa muusien laulaessa jo tapahtuneista tapahtumista. Samaan tapaan juoni etenee tohtori Facilierin solmiessa kaupat Naveenin kanssa ja Merlinin opastaessa Arttua elämän erilaisissa opeissa. Kaikkien juonen kannalta eteenpäin vievien laulujen lisäksi osa lauluista on tarkoitettu vain viihdyttämään – ja ne laulut ovat usein parhaita! Hahmot saavat pistää jalalla koreaksi Hakuna matatan (jolloin Simba tosin myös kasvaa), Katti tahtoo olla jokaisen ja Apinalaulun aikana. Disney-klassikkojen laulut ovat todella taitavasti sävellettyjä ja sanoitettuja, ja minun elämääni ne ovat ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 

Laulettujen laulujen ohella emme saa myöskään unohtaa elokuvan taustamusiikkia! Taustamusiikilla on hyvin tärkeä rooli kohtauksen tunnelman luomisessa. Bambi ja hänen äitinsä syömässä heinää niityllä ei visuaalisesti vaikuta kovin jännittävältä, mutta kun taustalla soi ahdistava ja jännitystä luova musiikki, on katsoja varma, että jotain tulee kohta tapahtumaan – enkä minä ainakaan voi mitään sille, että alan toivoa kohtauksen olevan ohi. Jännittävä tai pelottava kohtaus muuttuukin usein helpommin katseltavaksi, jos volyymin kääntää pois. (Näin minä teen usein liian pelottavia elokuvia tai sarjoja katsoessani.) Kohtaus, jossa on kova kiire ja jossa tehdään paljon asioita nopeasti, saa lisää voimaa musiikista, joka tukee kiireen tuntua. Hiljalleen taustalla soiva viulu ei siis silloin ole paras valinta kohtaukseen. Viulut sen sijaan sopivat usein romanttisiin kohtauksiin. Monessa surullisessa kohtauksessa taas minun kyyneleeni alkavat virrata juuri raastavan ja kauniin musiikin johdosta, joka tukee hahmojen surua. Ei siis aliarvioida musiikin mahtavaa voimaa!

Linna ja tähdet

Disney-elokuvat alkavat nykyään aina linnalla, jonka yli keijupöly tekee kaaren. Yö valaistuksessa kylpevä linna on Disneyn studioiden logo, ja se nähdäänkin kaikissa Disneyn elokuvissa. Disneyn animaatiostudioiden logo on taasen höyrylaiva Villellä viheltelevä Mikki Hiiri. Linna on kuitenkin kuulunut aina Disney-klassikkojen alkuun: Lumikin aikoihin animaatiostudiot eivät olleet vielä eriytyneet muusta Disneystä. Aluksi linna oli valkoinen ja yksiulotteinen, mutta nykyään linna on kolmiulotteinen ja linnaa ympäröivää maisemaakin näytetään katsojille. Linnan esiintyminen on saattanut vaihdella klassikosta toiseen: jonkun klassikon alussa linna on maalattu paperille, jossain linnan on vienyt mukanaan ufo. Varmaa on vain se, että jokaisen Disney-klassikon edellä nähdään linna Tähti toiveen toteuttaa -musiikkeineen tavalla tai toisella. 

Yllättävän monessa Disney-klassikossa tähdet ovat osa juoniympyröitä. Tähdet voivat vain tuikkia taivaalla kauniina taustamaisemana, mutta ne otetaan puheeksi monessa klassikossa. Pinocchiossa Geppetto toivoo toivomustähdeltä oikeaa poikaa, ja tähdestä maan päälle laskeutuu Sininen haltijatar. Peter Pan johdattaa Kultasen lapset Mikä-mikä-maahan, jonka sijainti on toisessa tähdessä suoraan aamunkoittoon. Herttuatar hurmaa Thomas O’Malleyn silmillään, jotka loistavat kuin tähdet, ja Leijonakuninkaassa muinaiset kuninkaat katsovat tähdistä maanpäällistä elämää. Leijonakuninkaassa käydään muutenkin hyvin syvällinen keskustelu tähdistä Simban, Timonin ja Pumban välillä. Herkuleksessa tähtien ja planeettojen asennot kertovat Hadekselle otollisen ajan iskeä Olympokselle, ja tähtiin kuvansa saavat todelliset sankarit. Aarreplaneetta tapahtuu tähtien keskellä, ja Prinsessassa ja sammakossa keskeisessä roolissa on toivomustähti Evangeline. Tähtiä tuijottelemalla voit siis olla oman elämäsi Disney-prinsessa tai -prinssi!

Poikkeus sääntöön…

Tietysti Disney-klassikkojen listallakin täytyy olla poikkeuksia, jotka vahvistavat säännöt! Kaikista elokuvista ei esimerkiksi löydy laulettuja lauluja (Hiidenpata, Mestarietsivä Basil Hiiri), kaikki eivät perustu johonkin kirjaan tai satuun (Räyhä-Ralf, Bolt) eikä kaikissa toivota tähdistä (…aika moni!). Eniten klassikkojen joukosta poikkeavat elokuvat ovat Fantasiat sekä sota-ajan elokuvat. Fantasia ja Fantasia 2000 ovat hyvin taiteellisia, klassisen musiikin kappaleisiin sovitettuja lyhyitä animaatioita, eikä elokuvissa ole yhtenäistä juonta tai hahmoja. Myös sota-ajan elokuvat, Saludos Amigos, The Three Caballeros, Make Mine Music, Pennitön ja suruton, Melody Time sekä The Adventures of Ichabod and Mister Toad, koostuvat useasta lyhyestä animaatiopätkästä, ja monen elokuvan animaatiot ovat kokeellisia ja halvalla, nopeasti tuotettuja. Nämäkään elokuvat eivät ole mitään esimerkkitapauksia Disney-klassikoista. Fantasiat ja sota-ajan elokuvat tuovat kuitenkin oman, pienen mutta tärkeän osansa Disney-klassikkojen aikajanaan. 

Siinä oli minun huomioitani Disney-klassikoita yhdistävistä piirteistä. Anteeksi pitkä teksti, mutta en halunnut jakaa tätä useaan eri osaan. Olet urhea, jos olet jaksanut lukea kaiken! Jäikö joku klassikoita yhdistävä piirre minulta täysin huomiotta, joka sinusta kuuluu ehdottomasti Disney-henkeen? Tai oletko kanssani toista mieltä jostakin kohdasta? Lueskelen mielelläni kommenttejanne!