From the day we arrive from the planet...

Ensimmäinen kohtaus, tarinan alku on yksi tärkeimmistä kohtauksista elokuvassa. Alku määrittää elokuvan tyylin ja luo tietyn tunnelman, ja alun perusteella katsojat yleensä valitsevat, kannattaako elokuva katsoa vai ei.  Joskus ensimmäisestä kohtauksesta on saatettu tehdä liiankin hyvä, ja elokuva vain tuntuu lässähtävän loppua kohti. Elokuvan ensimmäiset sekunnit ovat siis hyvin tärkeitä. Olen listannut alle oman makuni mukaan 10 parasta alkua Disney-elokuvista. Ja tällä kertaa juonipaljastuksia ei ole, sillä kyseessä on elokuvien ensimmäiset kohtaukset!

10. Herkules

Herkuleksen alussa katsoja pääsee sisään museoon, joka on tulvillaan muinaiskreikkalaisia ruukkuja ja patsaita. Tylsä kertojaääni alkaa kertoa, kuinka Herkules on suurin Kreikan sankareista. Yhtäkkiä erääseen ruukkuun maalatut muusat vetävät maton kertojan alta, ja päättävät ruveta itse kertojiksi. Muusat ottavat suoraa kontaktia katsojaan katsomalla ja osoittamalla kaikki sanansa meille. Heidän kertomuksensa alkaa mahtavalla laululla Gospel totta on, ja tarinan alkuasetelmat näytetään musta-ruskeina maljakkomaalausten avulla. Elokuvan tarinaa viedään myöhemminkin eteenpäin muusia ja maljakoita hyväksikäyttäen, mikä on hyvä. Tällä tavalla prologi ei jää irralliseksi niinkuin Aladdinissa, jossa alussa esiintyvää kauppiasta ei näy enää myöhemmin elokuvassa.

9. Frozen

Nähdessäni ensimmäistä kertaa Frozenin elokuvateatterissa jo alku sai kyyneleet silmiini. Kyseessä oli varmasti liikutus ja nostalginen tunne, kun pääsin taas pitkästä aikaa katsomaan Disney-klassikkoa teatteriin. Tätä liikutusta vain pahensi se, että Frozenin ensimmäinen laulu on niin kaunis! Vuelia-nimen saanut hyminä ja rallattelu soi taustalla, kun lumihiutaleet leijailevat hiljalleen ruudulla ja elokuvan nimi ilmestyy esiin. Frozenin alku on siis niin esteettisesti kuin musiikillisesti todella kaunis ja herkkä. Vuelian loputtua alkaa perään heti toinen hyvä kappale, Jääsydän, jonka aikana viimeistään virittyy elokuvan talviseen tunnelmaan. Ilman Vuelia-laulua Frozen alkaisi ehkä liian maskuliinisesti, ja alun tunnelma olisi hyvin erilainen. Vuelian kanssa elokuvaan tulee se herkkä ja tunteikas aloitus, jonka lataus pysyy yllä koko elokuvan ajan.

8. Kaunotar ja Hirviö

Kaunotar ja Hirviö alkaa prologilla, joka kertoo, miksi prinssistä tuli hirviö. Elokuvan alkuasetelmat kerrotaan lasimaalausikkunoita hyväksikäyttämällä, ja näin prologiin tulee enemmän sadun tuntua. Lasimaalausikkunoiden avulla prologi myös eroaa varsinaisesta tarinasta, ja katsojat ymmärtävät, että satu tapahtuu nyt, ja prinssin muodonmuutos hirviöksi tapahtui aikoja sitten, kun tapahtumat on kerran kuvattu ikkunoissa. Kertojan äänen taustalla soi vielä ihanan dramaattinen musiikki, joka saa katsojan eläytymään paremmin Hirviön tragediaan. Prologi loppuu sanoihin: "Vuosien saatossa prinssi vaipui masennukseen ja kadotti kaiken toivonsa, sillä kuka koskaan pystyisi rakastamaan hirviötä." Sen jälkeen kamera näyttää meille Bellen aamutoimia, ja tajuamme: "Haa! Ehkä tämä tyyppi pystyy siihen!" Ovelaa suunnittelua Disneyltä jälleen kerran!

7. Räyhä-Ralf

Räyhä-Ralfin alussa kamera zoomaa linssinsä Fix-It Felix -pelikoneeseen, jossa näytetään kaksiulotteisena pikselimössönä, miten Fix-It Felix -peliä pelataan. Samalla Räyhä-Ralf kertoo, kuinka epäreilulta häneltä tuntuu, kun Fixari-Felix voittaa kaikki mitalit, ja Ralf itse joutuu olemaan pelin pahis. Tämän jälkeen aika kuluu eteenpäin, ja näytetään, kuinka lapset ja nuoret käyvät pelaamassa pelihallissa kaikkia klassisia pelikoneita, mukaanlukien Fix-It Felixiä. Lopulta tulee ilta ja pelihalli sulkeutuu. Tällöin kamera zoomaa meidät sisään pelikoneeseen, ja näemme, että pelien nyt kolmiulotteiset hahmot elävät omaa elämäänsä ihmispelaajien huomaamatta. Näin Räyhä-Ralf jatkaa Kaunottaren ja Hirviön ja Herkuleksen perinnettä aloituksessaan. Kaunottaressa ja Hirviössä prologi kerrotaan lasimaalausikkunoilla, Herkuleksessa maljakkomaalauksilla, kun taas Räyhä-Ralfissa pelikoneiden perinteisillä pikselikuvilla. Näin Räyhä-Ralfissakin varsinainen tarina erotetaan prologista. Räyhä-Ralfissa pikselöitynyttä pelikonenäkymää näytetään vielä myöhemminkin näytettäessä tapahtumia ihmisten näkökulmasta.

6. Notre Damen kellonsoittaja

Kirkon kellot alkavat soida, kuoro alkaa laulaa ja kamera lähestyy pilvien yläpuolella kohti Notre Damen  katedraalia, jonka tornit näkyvät pilvien keskellä. Näin mahtipontisesti alkaa Notre Damen kellonsoittaja. Kameran laskeutuessa maan päälle alkaa Clopin esittää lapsille käsinukketeatteria, jonka avulla hän kertoo tarinan alkuasetelmat. Clopinin kertomaa ei kuitenkaan näytetä nukkejen avulla, vaan ihan normaalina animaationa. Elokuvan alku on niin pelottava ja julma, että sen näyttäminen nukeilla ei olisi saanut aikaan ollenkaan niin vahvoja tunteita. Prologin aikana soiva laulu Notre Damen kellot on hieno. Paras osa prologista on kuitenkin ihan alku, kun kamera vielä leijailee esteettisissä näkymissä pilvien yläpuolella musiikin pauhatessa.

5. Bernard ja Bianca Australiassa

Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvan aloitus ei ole tarinankerronnallisesti se kaikkein paras, vaan se kuuluu samaan sarjaan Notre Damen kellonsoittajan ja Frozenin kanssa, joissa on esteettisesti kaunis alku. Bernard ja Bianca Australiassa alkaa siitä, kun kamera kuvaa ruohonjuuritasolla möngertäviä ötököitä. Yhtäkkiä kamera lähtee liikkumaan suunnattomalla vauhdilla kohti Uluru-vuorta ja Tonin kotia tasangon yli. Tämä melko pitkään kestävä matka Ulurulle on todella vaikuttava kohtaus animoinnin kannalta. Maisemat ovat todella kauniita, ja koko kohtauksen väritys saa mielen siirtymään Australiaan. Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvan parasta antia ovat mielestäni nämä maisemien kuvaukseen keskittyvät kohtaukset, joita alun lisäksi nähdään aina Tonin lentäessä Maara-kotkalla, eikä alun sammakkoperspektiivissä kulkeva kamera ole lintuperspektiiviä huonompi.

4. Tarzan

Tarzan alkaa hyvin vaikuttavissa tunnelmissa. Taustalla alkaa soida Kaksi maailmaa -laulu, kun näytetään kohtauksia vuoroin ihmisvanhempien ja vuoroin gorillavanhempien elämästä. Laulun aikana ihmiset, vauva-Tarzan ja hänen vanhempansa, haaksirikkoutuvat saarelle ja rakentavat sinne puutalon. Gorillavanhemmat, Kala ja Kerchak, sen sijaan viettävät onnellista elämää lapsensa kanssa, kunnes Sabor-leopardi murhaa gorillan poikasen. Kaikki tämä tapahtuu vain yhden lyhyen laulun aikana. Tässä prologissa saamme siis kokea surua, mutta myös iloita vanhempien leikkiessä lastensa kanssa. Saamme myös nauttia kauniista viidakkomaisemista, ja upeasta puutalosta, jollaisen minäkin haluan!

3. Bambi

Bambin alussa meille näytetään nukkuvaa peri-amerikkalaista metsää aamutuimaan. Kaikki metsämaisemat ovat kuin suoraan jostain maalauksesta, ja monitasokameralla kuviin on saatu syvyyden tuntua. Yhtäkkiä kauniisiin maisemiin ilmestyy metsäneläimiä, jotka kaikki rientävät kohti samaa paikkaa. Metsään on syntynyt prinssi! Eläimet kerääntyvät valkohäntäpeura-emon ympärille, ja emon kyljestä ensiesiintymisensä eläimille tekee pieni Bambi. Bambin vaipuessa takaisin uneen ja eläinten lähtiessä takaisin omiin koloihinsa näemme, kuinka jyrkänteellä puiden latvojen yläpuolella Metsän ruhtinas katsoo alas omaa poikaansa. Bambin alku on kaunis ja vaikuttava. Vielä paremman alusta tekee se, että elokuva loppuu samanlaiseen kohtaukseen (no nyt tuli kuitenkin juonipaljastus, anteeksi!). Tämä luo elokuvaan jatkumon, elämän kierron, ja tiedämme, että elämä jatkuu metsässä elokuvan loppumisen jälkeenkin.

2. Mulan

Mulan johdattaa meidät alusta asti suoraan kiinalaiseen tunnelmaan. Ihan alussa näytetään, kuinka kiinalainen vesivärimaalaus valmistuu. Maalaukseen ilmestyy pilviä, vuoria ja Kiinan muuri. Vähitellen maalauksen Kiinan muuri muuttuu aidoksi näkymäksi öiselle muurille, jossa vartija pitää vahtia. Yhtäkkiä entraushakoja ilmestyy muurin harjalle, ja pian hunnit ovat valloittaneet muurin. Mulanin alku käy siis suoraan asiaan ja kertoo Kiinaa uhkaavasta vaarasta. Alku on Disney-elokuvissa erikoinen, sillä monessa klassikossa elokuvan pahista ei esitellä ennen elokuvan päähenkilöä. Alku voi olla myös pelottava ja ahdistava, mutta onneksi pääsemme pian iloisempiin tunnelmiin Mulanin pariin. Todella vaikuttava aloitus.

1. Leijonakuningas

"NAAAAAAAAAAAAAAANTS INGONYAMAAAAAAAA BAGITHIII BABAAA!" Tarvitseeko minun muuta sanoa? Leijonakuninkaan alku on yksinkertaisesti paras ikinä! Afrikan tasanko herää auringonnousuun, ja kaikki eläimet suunnistavat kohti Jylhäkalliota. Kuninkaalle on syntynyt uusi poika, ja Rafiki esittelee pienen Simban koko Jylhämaan valtakunnalle. (Eli asetelmat ovat samat kuin Bambissa.) Alku ei varmastikaan olisi niin hieno, jos taustalla soiva kappale olisi joku muu, mutta Elämän tie on mahtavaa kuultavaa! Bambin tavalla myös Leijonakuningas loppuu samanlaiseen kohtaukseen kuin alussa (ja nyt tuli toinen juonipaljastus, anteeksi!), ja kyseessä todellakin on elämän kiertokulku, mistä kappaleessakin lauletaan. Mahtavaa!

Jo kuulet kutsun äänen soivan, sä käy ja maailma jaa.

Tässäpä on kolmas satsi kuvia Disney-hahmoista meidän maailmassamme. Tarkoituksenihan oli julkaista kaikista elokuvista kuvat kesälomani aikana... Tämä tavoite ei onnistunut. Mutta jospa saisin loput kuvat julkaistua tämän vuoden aikana, tai ainakin viimeistään tämän lukuvuoden aikana. :) Tällä kertaa kaikkien kuvien taustana on itseottamani kuva. Tai osa saattaa olla kavereideni ottamia, en ole ihan sataprosenttisen varma. Ja itse Disney-hahmothan on otettu sivustolta disneyscreencaps.com. 

Hahmoja elokuvista Aristokatit, Mestarietsivä Basil Hiiri, Peter Pan, Topi ja Tessu, Dumbo, Fantasia, Notre Damen kellonsoittaja, Liisa Ihmemaassa ja Mulan.

You can fly! You can fly! You can fly!

Nyt on pakko laittaa tänne video YouTubesta. Nauroin sille ihan maha kippurassa viisi minuuttia, en tiedä johtuuko väsymyksestä vai onko video vaan niin hyvä. Videossa esitetään millainen Up -elokuva olisi ollut, jos Michael Bay, räjähdyksistään tunnettu toimintaelokuvien ohjaaja, olisi ohjannut elokuvan. Nauttikaa! 

Herkules - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :) 

Viisi muusaa alkaa kertoa tarinaa Kreikan suurimmasta sankarista, Herkuleksesta. Jumalille Zeus ja Hera syntyy poika, ja kaikki Olympoksen jumalat saapuvat juhlimaan vastasyntynyttä Herkulesta. Paikalle saapuu myös Hades, manalan jumala, joka ei ole ollenkaan onnellinen Zeuksen puolesta. Kohtalottaret ovat nimittäin ennustaneet, että 18 vuoden päästä Hadeksen suunnitelmat maailman herruudesta menevät mönkään, jos Herkules elää. Niin Hades lähettää kätyrinsä Piinan ja Paniikin tekemään selvää Herkuleksesta, mutta suunnitelma epäonnistuu täydellisesti kätyreiden sekoillessa normaaliin tapaansa. Piina ja Paniikki saavat kuitenkin tehtyä Herkuleksesta kuolevaisen ihmisen, joten häntä ei voi ottaa enää Olympokselle kasvatettavaksi. Herkulekselle jää silti hänen jumalalliset voimansa, joilla hän on vahva kuin mikäkin voimamies. Niin Zeus ja Hera katsovat vierestä, kuinka maanpäälliset adoptiovanhemmat Amfritryon ja Alkemene kasvattavat Herkuleksen. 

Kahdeksantoista vuoden päästä Herkules on kasvanut epävarmaksi nuorukaiseksi, joka ei löydä paikkaansa mistään. Muut kylän asukkaat pilkkaavat ja pelkäävät Herkulesta, sillä hän ei osaa hallita yliluonnollisia voimiaan. Viimein Amfritryon ja Alkemene kertovat Herkulekselle tämän olevan adoptoitu, ja kertovat hänen kaulassaan olleesta riipuksesta, jossa oli jumalten merkki. Tämä riipus johdattaa Herkuleksen Zeuksen temppeliin, jonne hän menee hakemaan tietoutta omasta itsestään. Yllättäen Zeuksen kivipatsaaseen iskee salama, ja patsas muuttuu eläväksi! Patsaan välityksellä Zeus kertoo Herkuleksen olevan tämän poika ja jumala. Päästäkseen takaisin Olympokselle Herkuleksen tulee palautua jumalaksi, ja voidakseen olla jumala Herkuleksen tulee olla todellinen sankari. Zeus kertoo myös, että kaukaisella saarella asuva Philoctetes-satyyri valmentaa miehiä sankareiksi. Matkaoppaaksi ja kuljetusvälineeksi Herkulekselle Zeus lähettää Pegasoksen, Herkuleksen syntymälahjan, ja Pegasoksen selässä lentäen Herkules lähtee etsimään Philiä. 

Phil löytyy sieltä mistä pitääkin, mutta satyyri ei haluaisi millään ruveta valmentamaan Herkulesta. Hän on nimittäin koko ikänsä valmentanut ns. sankareita, ja jokainen heistä on ollut vain yksi pettymys lisää. Herkuleksen todistaessa olevansa Zeuksen poika Phil ryhtyy valmentamaan nuortamiestä, eikä aikaakaan, kun Herkuleksen lihakset ovat kasvaneet yltiömäisiin mittoihin. Herkules, Phil ja Pegasos lähtevät kohti Thebaa etsimään onnettomuuksia ja ongelmia, jotka ratkaistuaan Herkuleksesta tulisi sankari. Matkalla kaupunkiin Herkules kuulee vienon avunhuudon, eikä voi olla menemättä apuun. Metsän keskellä kaunista neitoa hätyyttää kentauri, jonka Herkules päihittää voimillaan. Kaunis neito on Megara, ja hän ei näytä olevan pelastumisestaan kauhean kiitollinen. Herkules menettää sydämensä saman tien, mutta mustasukkaiset Phil ja Pegasos päättävät jatkaa matkaa Thebaan. Kolmikon hävittyä näköpiiristä Megara kävelee syvemmälle metsään, missä tapaa Hadeksen. Hades omistaa Megaran sielun, ja Megaran täytyy totella manalanherran tahtoa. Megara kertoo Hadekselle, ettei kentaurin suostutteleminen sujunut odotusten mukaan. Megaralta Hades saa tietää Herkuleksen olevan elossa, ja hän päättää heti ruveta toimiin raivatakseen Herkuleksen pois suunnitelmiensa tieltä. 

Thebassa Herkules yrittää tarjota sankari-apuaan kaupungin asukkaille, mutta turhaan. Asukkaat ovat kyllästyneitä sankareihin ja omiin elämiinsä. Silloin Megara saapuu paikalle ja ilmoittaa, että kaksi poikaa on joutunut kivivyöryn alle! Herkules näkee tilaisuutensa tulleen, ja lähtee pelastamaan poikia. Pelastustyö onnistuukin mainiosti, ellei kyseessä olisi Hadeksen asettama ansa. Vuoren onkalosta esiin ryömii hydra, joka vaikuttaa voittamattomalta! Aina, kun Herkules katkaisee hydran pään irti, tilalle kasvaa kolme lisää. Lopulta Herkules aiheuttaa kivivyöryn, joka hautaa hirviön alleen. Tällöin koko kaupunki alkaa juhlia Herkulesta, ja Herkuleksesta tulee palvottu sankari. Palvomista ei vähennä yhtään se, että Herkules voittaa kaikki Hadeksen hänen tielleen asettamat viholliset. 

Innoissaan Herkules menee temppeliin kertomaan isälleen Zeukselle sankaruudestaan. Zeus kuitenkin sanoo, ettei voi ottaa Herkulesta Olympokselle, sillä Herkules ei ole vielä todellinen sankari. Pettynyt Herkules on oiva maalitaulu Megaralle, joka saa houkuteltua Herkuleksen lähtemään treffeille kanssaan. Hades on nimittäin antanut Megaralle tehtäväksi selvittää voittamattoman Herkuleksen heikkouden. Megara huomaa kuitenkin nauttivansa päivästä Herkuleksen kanssa, ja Hadeksen tehtävä jää huomiotta. Illan tullen vihainen Phil löytää Herkuleksen, ja hän vie tämän takaisin treeneihin Pegasoksen kyydissä – tai veisi, ellei puunoksa tiputtaisi Philia alas ratsun selästä. Niin Phil näkee, kuinka Hades ja Megara tekevät yhteistyötä. Valitettavasti Phil ei näe sitä, kuinka Megara kieltäytyy enää auttamasta Hadesta – Megara on nimittäin rakastunut. Megaran ilmoittaessa tästä Hades riemastuu, sillä nyt hän on löytänyt Herkuleksen heikon kohdan! 

Phil juoksee stadionille, jossa Herkules harjoittelee, ja varoittaa tätä Megaran petturimaisuudesta. Herkules ei usko valmentajaansa, ja suuttunut Phil päättää lähteä takaisin kotiinsa. Herkuleksen jäädessä yksin stadionille Hades ilmestyy paikalle hieromaan kauppoja: Herkules antaa voimansa pois yhdeksi päiväksi, ja Hades säästää Megaran hengen. Herkules suostuu vaihtokauppaan, mutta vain jos Megaraa ei satuteta millään lailla. Herkules kuitenkin pettyy Megaraan saman tien, sillä Hades paljastaa Megaran todella vehkeilleen puolellaan. Riemastunut Hades lähtee keskelle valtamerta, jossa avaa titaanien vankilan ovet. Hän lähettää titaanit tuhoamaan Olymposta ja ennen kaikkea Zeusta, ja kykloopin hän lähettää tuhoamaan Herkuleksen. Kyklooppi alkaakin murjoa voimatonta Herkulesta, ja Megara lähtee hakemaan Philiä apuun. Phil on nimittäin ainoa, jota kaikkeen pettynyt Herkules kuuntelee. Phil saapuu pian paikalle ja alkaa kannustaa Herkulesta. Philin kannustukset kuullessaan Herkules voittaa kuin voittaakin kykloopin ilman supervoimiaan pudottamalla tämän kalliolta alas. Kykloopin putoaminen kuitenkin tärisyttää maata, ja saa erään pylvään kaatumaan kohti Herkulesta. Megara huomaa uhan ja pelastaa Herkuleksen pylvään alta joutuen itse sen alle. Näin Hadeksen lupaus olla satuttamatta Megaraa rikkoutuu, ja Herkules saa voimansa takaisin. Herkules jättää vastentahtoisesti loukkaantuneen Megaran ja lähtee kohti Olymposta! 

Olympoksella Hades on juuri saanut vangittua muut jumalat ja istuuduttua valtaistuimelle. Silloin Herkules saapuu paikalle, pelastaa jumalat ja tuhoaa titaanit lopullisesti. Hades on asioiden saamasta käänteestä tietenkin näreissään, ja hän lähtee kohti manalaa kosto mielessään. Manalassa Hades käskee kohtalottaria katkaisemaan Megaran elämänlangan, ja niin Megara kuolee. Murtunut Herkules suuttuu toden teolla, ja seuraa Hadesta manalaan. Herkuleksen voiman edessä Hadeksen on pakko näyttää, missä Megaran sielu on, mutta saadakseen neidon sielun Herkuleksen on uitava sieluparven läpi ja päästävä takaisin pintaan. Herkules hyppää sanaakaan sanomatta sielujärveen, ja alkaa uida kohti Megaraa. Jokaisella vedolla Herkules vanhenee entisestään, ja kohtalottaret valmistautuvat katkaisemaan myös Herkuleksen elämänlangan. Yllättäen lanka ei katkeakaan! Herkuleksesta on tullut jumala! Herkules nousee sielujärvestä ylös Megaran sielu mukanaan, ja hän tönäisee Hadeksen järveen, josta manalan entinen herra ei enää pääse nousemaan, sillä sielut vievät hänet mukanaan järven pohjaan. 

Herkules vie Megaran sielun takaisin neidon ruumiiseen, ja Megara herää henkiin. Ennen kuin pari kerkeää vaihtaa montakaan sanaa, ilmestyy heidän alleen pilvi, joka kuljettaa heidät Olympokselle. Siellä Zeus ja Hera tervehtivät kauan kadoksissa ollutta poikaansa, ja toivottavat hänet tervetulleeksi jumalten seuraan. Zeus selittää, että todellista sankaruutta ei mitata tekojen vaan sydämen suuruuden mukaan. Olympoksen porteilla Herkules kuitenkin kääntyy takaisin ja astelee Megaran viereen. Vaikka Olympoksella asuminen on Herkuleksen unelma, ei unelma olisi mitään ilman Megaraa. Niin Herkules päättää luopua jumaluudesta ja palata maan pinnalle asumaan Megaran kanssa. Megara ja Herkules jakavat pitkän suudelman, ja niin maan kuin pilvienkin päällä järjestetään suuret juhlat Herkuleksen kunniaksi. 

Kahdessa edellisessä Disney-klassikossa, Pocahontasissa ja Notre Damen kellonsoittajassa käsiteltiin aikuismaisia ja hyvin vakavia asioita, esim. rasismia ja uskontoa. Niinpä Disneyn studiot päättivät, että olisi vuorossa iloisempi ja huumoripitoisempi elokuva. Mutta mikä olisi tämän hymyt katsojien huulille tuovan elokuvan aihe? Studioiden taustajoukoissa alettiin itse asiassa jo vuonna 1993 Aladdinin ilmestymisen jälkeen keskustella tulevasta elokuvasta. Aladdinin ohjaajat ehdottivat aiheeksi Aarresaarta, jota oli ehdotettu jo vuonna 1985, mutta idea ei saanut tuulta allensa. Muita ehdotuksia olivat Don Quijote, Odysseuksen seikkailut ja Matka maailman ympäri 80 päivässä, kunnes animaattori Joe Haidar ehdotti aiheeksi Herkulesta. Niin Herkulesta alettiin tehdä, ja ensi-iltansa elokuva sai vuonna 1997. Näin ollen Herkuleksesta tuli Disneyn klassikko numero 35. Herkuleksesta tuli myös Fantasian Pastoraalisinfonian ohella ensimmäinen Disney-animaatio, joka sai inspiraationsa mytologiasta. Herkules menestyi hyvin teattereissa, mutta se ei ollut samanlainen taloudellinen sensaatio kuin 90-luvun alun animaatiot (esim. Kaunotar ja Hirviö, Aladdin). 

Herkuleksen tarina perustuu löyhästi kreikkalaiseen mytologiaan. Paljonkaan samaa alkuperäisen tarun kanssa elokuvalla ei kuitenkaan ole. Mytologian Herkules on Zeuksen ja ihmiskuningatar Alkemenen poika, jota Zeuksen jumalvaimo Hera vainosi. Disneyn versiossa Herkuleksen äitinä on Hera. Mytologiassa Herkuleksen ensimmäinen vaimo oli Megara, jonka Herkules sitten murhasi Heran aiheuttamassa hulluuskohtauksessa. Murhan takia Herkules sai tehtäväkseen suorittaa kymmenen urotyötä, jotka tehtyään hänestä tulisi kuningas ja hän saisi kuolemattomuuden. Herkules teki kuitenkin yhteensä 12 urotyötä. Disneyn elokuvassa Herkulekselle ei anneta tiettyä määrää tehtäviä tehtäväksi, vaan hänen tulee todistaa olevansa todellinen sankari. Elokuvassa mainitaan kuitenkin kaikki mytologian 12 urotyötä, joista suurin osa tulee pikaisena mainintana laulun Nollasta pollaan aikana.  Mytologian lopussa Herakles menee naimisiin Deianeiran kanssa, mutta saa iholleen vahingossa kentaurin antamaa juomaa, joka saa hänen lihansa kuoriutumaan irti. Hyi! Silmittömän tuskan takia Herkules antaa sitten polttaa itsensä roviolla, ja hänen kuoltuaan Zeus ottaa hänet jumalten joukkoon. Disneyn versiossa Herkulekselle annetaan mahdollisuus päästä jumalten joukkoon jo ennen kuolemaansa. Disney on karsinut mytologian raakuuksia pois aika rutkasti, sillä eihän kaikkea sovi näyttää lapsillekin suunnatussa elokuvassa! 

Herkules eroaa mielestäni muista Disney-klassikoista siinä mielessä, että se on tehty ehkä hieman sarjakuvasankarimaisesti. Samaistan Herkuleksen Marvelin supersankareihin, jotka voittavat kuinka ylivoimaiselta vaikuttavan vastustajan tahansa oman lihasvoimansa avulla. Marvelillahan on supersankari, joka pohjautuu Herkulekseen, ja Disneyn käsikirjoittajat ovat ehkä pohjanneet oman hahmonsa enemmän Marvelin sarjakuviin kuin alkuperäiseen mytologiaan. Myös kreikkalaiset huomasivat tämän, sillä Adsmeytos-sanomalehdessä sanottiin elokuvan olevan ”taas yksi tapaus, jossa ulkomaalaiset vääristelevät historiaamme ja kulttuuriamme taloudellisen kannattavuuden nimissä”. Mielestäni on omituista, kuinka paljon huomiota elokuvassa saa juuri treenaaminen ja lihasten kehittäminen. Phil on koko ajan kannustamassa Herkulesta treenaamaan lisää ja lisää, ja tuntuu, että välillä huomio menee vain siihen ulkonäön ja lihasmassojen kehittämiseen kuin olennaiseen. Sitä paitsi minusta Herkules on paljon paremman näköinen ennen bodaamistaan, jos näin saa sanoa… :) Herkules poikkeaa myös siinä mielessä muista Disneyn animaatioista, että siinä muiden rökittämistä ja tappelua pidetään hyvänä asiana. Tokihan muissakin elokuvissa pahis päihitetään ja usein jonkinlaisen fyysisen kanssakäymisen seurauksena, mutta Herkules on lyömässä ja hakkaamassa koko ajan jotain! Voivatko lapset saada tästä huonoa esimerkkiä? En usko, ellemme me aikuiset ala myös lyömään ja mätkimään kaikkea, sillä kyllä lapsetkin tajuavat, että satu on vain satua! 

Herkuleksen musiikin on säveltänyt ihana Alan Menken ja sanat kirjoittanut David Zippel. Herkuleksen musiikki on jotain niin mahtavaa, että sille ei meinaa löytyä sanoja. Oikeasti, kenelle tulee mieleen säveltää kreikkalaiseen mytologiaan perustuvaan elokuvaan gospel-musiikkia? Tämä yhdistelmä on jo lähtökohtaisesti niin mielipuolinen, että sen on pakko toimia! Ja minä olen ainakin ihan myyty. Tarinan kertojat, viisi muusaa, ovat hahmoina jo niin hauskoja afroamerikkalaisia, ja kun he alkavat vielä laulaa ”hallelujaa” ja bilettää musiikin tahtiin, niin se on piste i:n päälle. Ah, Alan Menken on nero ja suoranaisen jumaloinnin kohde! :) Muusien ääninäyttelijöiksi oltiin muuten alun perin suunniteltu Spice Girlsejä, mutta onneksi suunnitelma muuttui! Muuten samanlaisista gospel-diivoista saisi vain haaveilla! Herkuleksen aloittaa laulu Gospel totta on, jossa muusat kertovat tarinan lähtökohdat. Laulu kerrataan vielä kaksi kertaa niin melodiaa kuin sanoja muuttaen, jotta muusat pääsevät kertomaan katsojille, miksi Hades on pahis, ja miten Herkuleksen vanhemmat suhtautuivat kuullessaan poikansa olevan kuolevainen. Toinen aivan uusi kappale (tai neljäs kappale) on elokuvan lauluista ainoa, joka ei (ainakaan minun mielestäni) ole gospelia. Saavutan voiton -laulussa Herkules pohtii elämäänsä ja haaveitansa. Tässä kappaleessa on muuten todella huono suomennos! Kappaleessa lauletaan: ”Minä saavun sankarina, käy kun näin, sen saan!” Näihin sanoihin kappale loppuu mahtipontisesti, ja lausehan on todella huonoa äidinkieltä! Muutenkin taidan pitää Herkuleksen lauluista enemmän englanninkielisinä. Saavutan voiton sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta laulusta, mutta hävisi Titanicin My Heart Will Go On:lle. Kolmas laulu elokuvassa on Viimeinen toivo. Sen laulaa Phil valmentaessaan Herkulesta sankariksi. Ja okei, ei tämäkään kappale ole gospelia. Varsinaista musiikin ilojuhlaa esittää neljäs laulu, Nollasta pollaan. Laulussa vaihdetaan rytmiä kokonaiset viisi (!) kertaa, ja se on paljon se! Kappale on ihanan menevä, ja sen kuullessaan on PAKKO tömistellä jalkojaan tai heilutella päätään. Viides laulu on En saa rakastaa, jossa Megaran järki yrittää vastustaa sydämen iskuja. Lauluun vuoropuhelua tuovat muusat, jotka kannustavat Megaraa avaamaan sydämensä. Elokuvan lopussa lauletaan kuudes laulu, Hän suurin on. Tässä viimeisessä laulussa on mielestäni parhaimmat sanat, jotka kiteyttävät koko elokuvan teeman. Laulu Nollasta pollaan on elokuvan lauluista paras, mutta Hän suurin on tulee hyvänä kakkosena. 

Herkuleksen visuaaliseen ilmeeseen vaikutti hyvin paljon muinaiskreikkalainen taide, erityisesti patsaat, mikä ei ole suurikaan ihme elokuvan aiheen huomioon ottaen. Minulle tulee mieleen Herkuleksen piirroksista lähinnä joonialaiset pylväät (googlatkaa, jos ette tiedä, miltä ne näyttävät), sillä kaikissa hahmoissa ja taustoissa on samanlaisia kierteitä, kuin pylväiden yläpäässä. Esimerkiksi Herkuleksen ja Hadeksen leuoissa on pyörteet, ja Megaran ja Zeuksen hiuksissa on pyörteitä. Jos minun pitäisi kuvailla yhdellä sanalla Herkuleksen visuaalista ilmettä, tuo sana ei olisi joonialaisuus tai pyörteinen, vaan se olisi värikäs. Herkuleksessa on käytetty todella kirkkaita värejä verrattuna vaikka Pocahontasin pehmeään ja rauhalliseen väritykseen. Jotenkin tämä värikkyys tuo myös ilmoille sitä elämäniloa ja huumoria, mikä elokuvaan liittyy. Herkuleksessa käytettiin CGI-tekniikkaa Olympoksen pilvissä sekä hydrassa.

Herkules on ennen kaikkea iloinen elokuva, mikä elokuvantekijöillä olikin tarkoituksena. Elokuvan aikana saa nauraa monta kertaa, ja nauru alkaa jo elokuvan alkuvaiheilla muusien vallatessa kertojan paikan normaalilta tylsältä kertoja-ääneltä. Onneksi Herkules ei jää kuitenkaan vain komediaksi, vaan sitä katsoessaan saa kokea monenlaisia tunteita. Jännityksen väreitä selkäpiissä aiheuttaa hurja hydra, joka ei vaikuta kuolevan sitten millään! (Loppu kappaleesta sisältää juonipaljastuksia, varo!) Jännitystä, ellei peräti pelkoa aiheuttaa Herkuleksen suorittama Megaran pelastusoperaatio manalasta, jossa kaikki sielut yrittävät tarrautua Herkulekseen kiinni. Hyi! Kyynelkanavat vuotavat taasen Herkuleksen jättäessä kasvattivanhempansa taakseen, mutta myös lopussa Megaran uhrautuessa Herkuleksen puolesta. Herkistyminen seuraa myös ihan elokuvan lopussa, jossa Herkules valitsee Megaran ja Philin haave toteutuu. Nyyh! 

Herkules on nimikkoelokuvansa pääroolissa. Herkules on epävarma ja paikkaansa etsivä nuori mies, jolla on mahtavia voimia sisällään. Elokuvan aikana Herkules oppii valjastamaan nämä voimat käyttöönsä, mutta paikkaansa hän etsii aina elokuvan loppumetreille saakka. Vaikka Herkuleksen lihasmassa kehittyy elokuvan puolivälissä, ei se poista hänen epävarmuuttaan ja ujouttaan. Toimiessaan ihmisten kanssa Herkules on yhä se ujo poika, joka lähti kotoa etsimään omaa itseään. Varsinkin Megaran näkeminen saa housunpuntit vipattamaan! Megara taasen on hyvin epätyypillinen Disney-neito. Hän on hyvin kurvikas, ironinen ja asennoitunut elämään negatiivisella tavalla. Tämä negatiivisuus johtuu siitä, että kun hän meni pelastamaan poikaystävänsä sielun manalasta, jätti poikaystävä hänet toisen naisen takia. Näin Megara jäi Hadekselle velkaa, ja joutuu maksamaan velkaa takaisin palvelemalla Hadesta. Yksikään toinen Disney-elokuvan päähenkilön pari ei muuten tee yhteistyötä pahiksen kanssa, ei yksikään! Menneisyyden tapahtumat ovat luoneet Megaran ympärille kovan suojakuoren, jota Herkules onnistuu kuitenkin hälventämään. On ihana nähdä, miten Herkules tuo Megaran pehmeämmät puolet esiin! Herkuleksen valmentajana toimii Philoctetus eli Phil, joka on naisia iskevä satyyri. Tästä iljettävyydestään huolimatta Philillä on hyvä sydän, ja hän osaa antaa Herkulekselle oikeita neuvoja elämän tiellä – ainakin välillä. Pegasos taas on Herkuleksen syntymälahjaksi saama siivekäs hevonen, joka käyttäytyy hyvin lintumaisesti. Pegasos tykkää hullutella, ja hän on todella mustasukkainen Megaralle, joka saa Herkuleksen kaiken huomion. Elokuvan pahiksena on Hades, manalan jumala. Hades havittelee Olympoksen valtaistuinta itselleen, ja kokee suurta katkeruutta muita jumalia kohtaan, jotka laittoivat hänet hoitamaan manalan hommia. Hades on kovasti vitsaileva pahis, joka suuttuu herkästi, mutta leppyykin nopeasti. Hadeksen kätyreinä toimivat hassun hauskat Piina ja Paniikki. 

Herkules jatkaa 90-luvun Disney-elokuvien trendiä, jossa elokuvaan piilotetaan viittauksia edeltäviin Disney-elokuviin. Näkyvin viittaus elokuvassa on leijonan talja, jota Herkules pitää päällään toimiessaan maalarin mallina. Leijonan talja on tuttu Leijonakuninkaasta, sillä talja oli joskus Scar. Toinen viittaus tehdään vuorosanoissa. Megaran etsiessä tietä Hadeksen luo Herkuleksen pelastettua hänet ensimmäistä kertaa Piina ja Paniikki tulevat neitoa vastaan muuttuneina pupuksi ja maaoravaksi. Megara toteaa kätyreille ironisesti: ”Kuinka somaa! Pikku jyrsijät etsii Lumikkia!” Tähän Piina ja Paniikki vastaavat olevansa Tiku ja Taku. 

Pocahontas oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin koskaan katsomassa elokuvateatterissa. Herkules on ensimmäinen elokuva, jonka muistan käyneeni katsomassa elokuvateatterissa, enkä ole vain kuullut toisilta katsoneeni. Muistan, miten suuren vaikutuksen Herkules teki minuun. Pikkuveljeni oli silloin vielä niin pieni, ettei hän saanut tulla teatteriin mukaan, ja kävin elokuvissa kahdestaan isäni kanssa. Erityisen suuren vaikutuksen elokuvasta minuun teki tuolloin kyklooppi. KYKLOOPPI!!!! En tosin tajunnut kykloopin ideaa ihan täysin… Elokuvista kotiin tultuani menin nimittäin veljeni eteen, laitoin molemmat käteni isin yhden hanskan sisään ja sanoin olevani kyklooppi. :) Vaikutuksen teki myös kohtalottarien hokema heidän kaikkitietäväisyydestään. Minulla on siis Herkuleksesta hyviä muistoja. Elokuva onkin todella hauska ja elämäniloa täynnä, kuten olen jo pari kertaa tainnut tulla sanoneeksi. Erityiskiitosta saa elokuvan musiikki, joka on yksinkertaisesti mahtavaa! Elokuva kannattaa katsoa siis jo pelkästään musiikin takia! 

”Me tiedämme kaiken: menneen, nykyisen ja tulevan. Sisävessat tulee jokaiseen taloon!”
- Kohtalottaret

PS: Herkulekselle tehtiin vuonna 1998 jatko-osa Zero to Hero, ja sen perään Herkules sai myös oman televisiosarjan.

Nyt hyökätään!

Nyt teen suuren tunnustuksen: rakastan Disneytä! Erityisen paljon rakastan Disneyn animaatioelokuvia, jotka ovat tuoneet niin paljon iloa elämääni! Mutta kuten kaikissa rakkaustarinoissa, on minun ja Disneyn välisessä suhteessa myös kitkaa. En välitä kaikista jutuista, mitä Disney tekee. Nyt en käsittele ollenkaan sitä, mitä huonoja puolia on siinä, kun Disney on monikansallinen suuryhtiö, joka omistaa kohta koko Yhdysvaltojen elokuvateollisuuden suosituimpien elokuvatrendejen kautta. Tämä on näitä huonoja puolia suhteessamme, joita en halua ajatellakaan. Sen sijaan mieltäni pahoittaa ja suorastaan ärsyttää seuraavat kolme seikkaa, jotka haluan nyt jakaa kanssanne. 

(Anteeksi yllä oleva surkea mielikuvien käyttö! Ja anteeksi alla olevien tekstien aggressiivisuus, normaalisti en ole ollenkaan näin aggressiivinen ja syyttävä ihminen! Mutta sallittakoon minulle nyt yksi hyökkäävä teksti.)

1. Näytellyt elokuvat

Kuvan lähde: http://www.dailymail.co.uk

Disneyn studiot on vallannut uusi muoti-ilmiö: tehkäämme näyteltyjä elokuvia vanhoista, rakastetuista animaatioistamme! Itse asiassa muistan, kun keskustelin parisen vuotta sitten erään kaverini kanssa siitä, kuinka siistiä olisi, jos Disney tekisi prinsessaelokuvistaan näytellyt versiot. Tänä kesänä elokuvateattereihin tuli Maleficent, joka kertoo Prinsessa Ruususen tarinan Pahattaren näkökulmasta. Elokuvan asettelu vaikutti minusta tosi hyvältä, ja odotin innolla elokuviin menoa. Valmis elokuva oli kuitenkin suuri pettymys minulle. Odotin, että menisin katsomaan teatteriin Pahattaren pahistelua, mutta hahmosta olikin tehty hyvis! Kaiken lisäksi koko tarinan juonta oli muutettu aivan liikaa klassikkosadusta. Pahattaresta jäi siis todella paha maku suuhun, ja odotan kauhunsekaisin tuntein ensi vuonna elokuviin ilmestyvää näyteltyä versiota Tuhkimosta. Disney ilmoitti myös nyt kesän aikana, että se tekee näytellyt versiot Dumbosta ja Tikun ja Takun pelastustuspartiosta!!! Jälkimmäinen on Disneyn tv-sarja, jota pienenä seurasin, ja josta tulee varmasti uusi Pikkuoravat -elokuva...! Ja voiko Dumbosta tulla missään tapauksessa hyvä? Dumbo on elokuvassa hyvin todennäköisesti tietokoneella tehty norsu, joka murskaa mielikuvat klassikon suloisesta vauvanorsusta. Tosin voihan kauhuni olla aiheetonta, ja tulossa on hyviä elokuvia vanhoista suosikeista. Disneyn vuonna 2010 tekemä näytelty versio Liisasta Ihmemaassa oli mielestäni ihan hyvä elokuva, joten jos uudet versiot ovat samanlaisia, niin siitä vaan! 

Ylimääräinen miete: Täytyy vielä sanoa, että luulin Mirror mirrorin olevan Disneyn studioiden tekemä elokuva. Kyseisessä Lumikkiin pohjautuvassa elokuvassa on samat lähtökohdat kuin Maleficentissä, sillä tarina kerrotaan Lumikin kuningattaren näkökulmasta. Mirror mirror oli mielestäni hyvä elokuva, sillä siinä kuningatar oli jätetty pahikseksi. Voisiko Disneytä syyttää siis myös plagioinnista, kun he ovat kierrättäneet "klassikkosatu pahiksen näkökulmasta" -teemaa omassa elokuvassaan? Hmm...

2. Disney-prinsessat

Kuvan lähde: http://sites.psu.edu

En tiedä, miksi Disney-prinsessat ärsyttävät minua. Disney-prinsessat on Disneyn franchise-konsepti, joka julkaisee prinsessa-nimikkeellä tytöille suunnattuja vaatteita, koruja, sisustustarvikkeita ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Mikä minua tässä konseptissa ärsyttää, on se, että kaikki Disney-hahmot nimen "Disney-prinsessat" takana eivät oikeasti ole prinsessoja! Oikeasti prinsessoina olevat hahmot saavat minun mielestäni olla vapaasti prinsessoja (Lumikki, Aurora, Ariel, Jasmine, Pocahontas, Merida, Tähkäpää, Anna ja Elsa), ja myös ne neidot, joista on tullut prinsessoja avioliiton kautta (Belle, Tiana ja Tuhkimo). Oikeastaan minua ärsyttää lähinnä vain se, että miksi näiden prinsessojen sekaan on laitettu Mulan, joka ei missään suhteessa ole prinsessa! Alunperin prinsessojen joukossa oli myös Helinä-keiju, mutta hänet Disney tajusi ottaa pois prinsessojen tieltä. Miksi siis yksi ei-kuninkaallinen-millään-muotoa -hahmo on jätetty prinsessojen sekaan? Ehkä se ei niin paljon ärsyttäisi, jos mukana olisi myös Megara ja Esmeralda, mutta nyt Mulan seikkailee yksin prinsessojen keskellä! Ja Mulanin hahmoon ei vielä missään nimessä sovi tällainen yliviety feminiinisyys, päinvastoin. Ehkä Disneyn pitäisi perustaa uusi franchise-tuote, joku Disney-neidot, johon Mulan ja Esmeralda sopisivat. Vaihtoehtoisesti prinsessa-nimen voisi muuttaa toiseksi. Kaiken lisäksi Disney-klassikoiden joukkoon jää prinsessoja, jotka eivät ole "Disney-prinsessoiden" joukossa (esim. Kida ja Elena). Miksi heidät on jätetty joukon ulkopuolelle? Joka tapauksessa käytän blogissani prinsessa-nimitystä vain oikeista prinsessoista (tai avioliiton kautta prinsessoiksi tulleista) ihan vain taistellakseni Mulanin puolesta! :) 

Ylimääräinen fakta: "Disney-prinsessat" eivät koskaan (ainakaan virallisissa tuotteissa) katso toisiaan kohti. Tämä johtuu ihan siitä, että neidot pysyisivät tiedostomattomina toistensa läsnäolosta, ja kaikkien "prinsessoiden" omat tarinat pysyisivät koskemattomina. Muutenhan Disneyn pitäisi alkaa tehdä elokuvia, jossa Pocahontas ja Belle kohtaisivat toisensa... Mutta hepäs ovatkin kohdanneet jo toisensa Ken on maassa kaunehin? -kisoissa! :)

3. Eri klassikko-listat

Kuvan lähde: http://disney.wikia.com

Kolmas asia, mikä minua on ärsyttänyt suuresti, on se, että Suomessa ja Amerikassa on eri klassikkolistat. Tajusin asian vasta silloin, kun ostin itselleni Nalle Puhin elokuvan.  Järkytykseni oli suuri, kun DVD-paketti kolahti postiluukustani sisään, sillä DVD:n sivussa ei ollut järjestysnumeroa, joka kaikissa edellisissä Disney-klassikoissa on! Tästä lähti selvittely, mistä asiassa oikein on kysymys. Nalle Puhin elokuva ei siis kuulu Suomen klassikkolistaan, vaikka se kuuluu Yhdysvaltojen listaan. Yhdysvalloissa Räyhä-Ralf on klassikko numero 52, kun Suomessa se on jo 51. Näin ollen kaikki elokuvat Nalle Puhin elokuvasta lähtien ovat eri järjestyslukuja maiden välillä. Listat eroavat toisistaan myös vähän aikaisemmin: Suomessa listaan kuuluva Aivan villit (nro 46) EI ole Amerikassa Disney-klassikko, vaan sen tilalla on elokuva Dinosaurus. (Ja minä kun aina ajattelin, että wikipedian listassa on virhe...) Toisaalta ärsytykseni tämän asian suhteen ei ole suuri, sillä se vain tarkoittaa sitä, että voin ostaa kokoelmiini enemmän Disney-DVD:itä!!!! Muahahhaa! (Tosin omistan jo kaikki Disney-klassikot DVD:llä, eli kokoelmani on täydellinen! Mutta näin naureskelin aikoinani!)

Ylimääräinen fakta: Tähän samaan syssyyn sopii laatia selvitys siitä, mitä ne Disney-klassikot oikein ovat. Monia ihmisiä voi ihmetyttää se, että miksi esimerkiksi Frozenia kutsutaan klassikoksi, kun se on ilmestynyt vasta äskettäin DVD:lle. Disneyn "klassikkous" ei kuitenkaan liity elokuvan klassisuuteen tai suosioon. Klassikko-nimityksen Disneyn elokuva saa, kun sen on valmistanut alkuperäinen päästudio Disney Animation Studios. Klassikko-leimaa ei siis kylkeensä saa jatko-osia tekevä DisneyToons tai ostetut yhtiöt, kuten Pixar, Marvel tai Lucasfilm. 

Justice is swift in the Court of Miracles...

Olen päättänyt pyhittää Rinki tinki tinkin Disney (ja Pixar) -elokuvista kertomiseen. Toisin sanoen blogissa kerrotaan nykyään vain juttuja, jotka liittyvät Rinki tinki tinkin sivuihin. Täältä voi siis lukea vieläkin elokuva-arvosteluja, TOP-listoja, musiikkiaiheisia juttuja, nähdä kuvanmuokkauksia ja jännittää loka/marraskuussa alkavaa Ken on maassa kaunehin? -kisaa (jonka kilpailijahaku on nyt muuten päättynyt). Luvassa saattaa olla myös ehkä jonkintapaista Disney-historiaa (kuten julkaisemissani Mikki Hiiri -teksteissä), jos jaksan vain sellaisia kirjoitella kaiken muun ohella. Mitä siis blogista jää puuttumaan?

En kirjoita Rinki tinki tinkiin enää tekstejä Disney-tavaroihin (mm. kirjat, soundtrackit) liittyen. Aihe ei sovi minusta Rinki tinki tinkiin, sillä muuten blogin aihekavalkaadista tulee ylitsepursuavan mahtipontinen. Mutta voih, kun näitä tekstejä on niin hauska kirjoitella! Mikä siis eteen? Päätin perustaa uuden blogin, ns. sivublogin Rinki tinki tinkille! :) Tämä uusi blogini, Ihmeiden aukio, käsittelee Disney-aiheita, jotka vievät elokuvien ulkopuolelle kaikkeen mahdolliseen oheismateriaaliin. Jos siis tällainen ns. "keräily" (en koe olevani keräilijä, siksi lainausmerkit) kiinnostaa, niin Ihmeiden aukiota voi lukea tästä. 

Oikein nautinnollista loppukesää (vai alkusyksyä?) kaikille, onnea koululaisille koulutielle ja ihania lukuhetkiä Disney-blogien parissa! :) 

Notre Damen kellonsoittaja - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :)

Katutaiteilija Clopin alkaa käsinukkejen avulla kertoa Pariisin lapsille tarinaa Notre Damen kellonsoittajasta. Tarina alkaa siitä, kun eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä neljä mustalaista saapuu salaa Pariisiin. Mustalaisille on kuitenkin järjestetty väijytys, jota johtaa Claude Frollo -niminen tuomari. Vangituista mustalaisista yksi pääsee karkuun kantaen sylissään salaperäistä nyyttiä. Frollo lähtee jahtaamaan mustalaisnaista luulleen tämän kantavan mukanaan ryöstösaalista. Takaa-ajo päättyy Notre Damen katedraalille, jossa naisen turvapaikanhausta välittämättä Frollo lyö tämän maahan. Naisen pää osuu portaisiin, ja hän kuolee. Mustalaisen kantaman nyytin sisältä paljastuu epämuodostunut vauva, jonka Frollo meinaa heittää kaivoon. Arkkidiakoni on kuitenkin nähnyt tilanteen, ja vedoten Frollon syvään uskoon saa houkuteltua Frollon adoptoimaan vauvan. Frollo suostuu vastahakoisesti arkkidiakonin pyyntöön, ja lähettää vauvan Notre Damen kellotorniin kasvatettavaksi piilossa. Frollo nimeää lapsen Quasimodoksi. 

Vuosia kuluu ja Quasimodosta kasvaa Frollolle kuuliainen kellonsoitosta huolehtiva apuri. Quasimodo kuitenkin halajaa Pariisin kaduille, varsinkin nyt, kun menossa on houkkien juhla. Gargoilien houkuttelemana Quasimodo lähtee juhlimaan houkkien juhlaa, vaikka Frollo ei tätä hänelle sallisi. Juhlissa yleisölle esiintyy kaunis Esmeralda, joka viekoittelevalla tanssillaan saa yhden jos toisenkin miehen sydämen väpättämään. Erityisen kiinnostuneena tanssia seuraavat Quasimodo, Frollo sekä vastanimitetty Frollon kaartin kapteeni Phoebus. Tanssin jälkeen on aika valita houkkien kuningas, ja piiloutumista yrittävä Quasimodo kruunataan yllättäen kuninkaaksi! Quasimodon juhliessa Frollon sotilaat alkavat yhtäkkiä heittelemään tätä mädillä omenoilla, ja pian muukin kansa yltyy pilkkaan ja julmuuteen. Frollo ei auta Quasimodoa tämän pyynnöistä huolimatta, vaan apuun tulee Esmeralda, joka Quasimodon vapautettua syyttää Frolloa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tämän seurauksena Frollo määrää sotilaansa vangitsemaan Esmeraldan, mutta mustalaisnainen pääsee karkuun. Quasimodokin luikkii takaisin Notre Dameen pettyneenä ja surullisena. 

Sotilaiden etsiessä Esmeraldaa nainen pakenee Notre Damen katedraalin suojiin. Siellä hän tapaa kapteeni Phoebuksen, joka ei pidätäkään naista, vaan kertoo Frollolle naisen pyytäneen turvapaikkaa. Esmeraldaa ei siis vangita vankilaan, mutta hänen vankilanaan toimii upea, sotilaiden piirittämä Notre Dame. Rukoillessaan kansalleen apua Esmeralda huomaa Quasimodon, ja seuraa tätä kellotorniin asti. Siellä Quasimodo ja Esmeralda ystävystyvät. Esmeralda kertoo Quasimodolle, ettei tämä ole hirviö, vaikka Frollo niin hänelle väittäisi. Quasimodo auttaa Esmeraldan pakoon katedraalista sotilaiden ohi. Ennen lähtöään Esmeralda antaa Quasimodolle kaulakorun, jonka sanoo olevan kartta mustalaisten piilopaikkaan nimeltä ihmeiden aukio. Esmeralda myös suutelee Quasimodoa poskelle, ja Quasimodo ihastuu naiseen. Onnellisena Quasimodo kaivertaa Esmeraldaa esittävän puunuken tekemäänsä Pariisin pienoismalliin. 

Samaan aikaan oikeustalossa tuomari Frollo kokee tunnontuskia, sillä on pakkomielteisen ihastunut Esmeraldaan, eikä hänen uskonsa salli tällaisia maallisia himoja. Kuullessaan Esmeraldan paenneen katedraalista Frollo määrää etsintäpartioita koko Pariisiin, ja pian koko Pariisi kokee Frollon vihan tulipalojen ja viattomien surmaamisen ja vangitsemisen yhteydessä. Kukaan kidutetuistakaan ei kuitenkaan paljasta Esmeraldan piilopaikkaa. Lopulta Frollo meinaa murhata myllärin perheen sytyttämällä myllyn palamaan. Oikeudentajuinen kapteeni Phoebus ei siedä tätä, vaan pelastaa myllärin perheinen. Tästä Frolloon kohdistuvasta petoksesta johtuen Frollo määrää Phoebuksen vangittavaksi, ja hurjan pakomatkan päätteeksi sotilaiden nuoli osuu Phoebukseen suistaen hänet Seineen. Esmeralda pelastaa Phoebuksen hukkumiselta, ja vie tämän Quasimodon luokse Notre Dameen turvaan. Esmeralda vannottaa Quasimodoa suojelemaan Phoebusta Frollolta. Esmeralda ja Phoebus jakavat keskenään herkän suudelman, joka musertaa rakastuneen Quasimodon sydämen. 

Sillä välin Frollo on keksinyt, että ainoa keino, jolla Esmeralda on päässyt pakoon Notre Damesta, on Quasimodo. Niinpä Frollo menee kuulustelemaan kellonsoittajaa, ja määrää hänen peräänsä varjostajia. Frollo kertoo valheellisesti, että hän olisi löytänyt ihmeiden aukion. Kuullessaan tämän Phoebus houkuttelee Quasimodon kanssaan etsimään ihmeiden aukiota ja varoittamaan mustalaisia tulevasta hyökkäyksestä. He löytävät piilopaikan Pariisin katakombeista, mutta Frollo onkin seurannut heitä sotilaiden kanssa! Sotilaat pidättävät kaikki mustalaiset Esmeralda ja Phoebus mukaan luettuna, ja vangitsevat Quasimodon Notre Damen torniin. Esmeralda määrätään poltettavaksi noitana.  

Kahlittu Quasimodo katsoo katedraalin tornista, kuinka Frollo aikoo murhata Esmeraldan. Gargoilit yrittävät houkutella Quasimodoa pelastamaan Esmeraldan, mutta Quasimodo on vajonnut syvään masennukseen. Rovion syttyessä Esmeraldan ympärille Quasimodo kuitenkin raivostuu, katkoo rautakahleensa ja pelastaa tajuttoman naisen Frollon suureksi harmiksi. Quasimodo kantaa Esmeraldan Notre Damen torniin, ja Frollo määrää sotilaat hyökkäämään katedraaliin. Phoebus pääsee vapaaksi häkistään, jolloin hän vapauttaa kaikki vangitut mustalaiset ja yllyttää pariisilaiset nousemaan kapinaan julmaa Frolloa vastaan. Alkaa hurja taisto Notre Damen katedraalin aukiolla, jossa taistelevat niin mustalaiset, sotilaat, kaupunkilaiset kuin gargoilitkin. Lopulta Frollo pääsee murtautumaan sisään Notre Dameen, ja hän yrittää murhata Quasimodon. Kaksintaistelun ohessa Frollo paljastaa vihdoin Quasimodolle murhanneensa tämän äidin. Tajuton Esmeralda herää ja auttaa Quasimodoa pakenemaan Frollon miekkaa. Lopulta kivigargoili Frollon alla murtuu, ja hän tippuu alas kuolemaansa. Myös Quasimodo tippuu alas, mutta Phoebus saa hänet kiinni katedraalin alemmalta tasolta. 

Esmeralda juoksee Phoebuksen ja Quasimodon luokse onnellisena, ja Quasimodo antaa siunauksensa Esmeraldan ja Phoebuksen suhteelle. Aamun valjetessa Esmeralda ja Phoebus astuvat ulos katedraalista julistamaan sorrosta vapautumista koko Pariisin eteen. Esmeralda hakee katedraalin varjoissa piileksivän pelästyneen Quasimodon kansan eteen. Pieni tyttö tulee varovasti katsomaan Quasimodoa lähempää, ja Quasimodon hellyyden nähdessään pariisilaiset hyväksyvät viimein kellonsoittajan joukkoonsa ja juhlivat häntä sankarina. Lopussa Clopin antaa vielä katsojien pohdittavaksi kysymyksen, kumpi on hirviö ja kumpi mies, Frollo vai Quasimodo? 

Notre Damen kellonsoittaja on Disneyn 34. klassikko, ja se sai ensi-iltansa vuonna 1996. Elokuva perustuu Victor Hugon vuonna 1831 kirjoittamaan kirjaan Pariisin Notre-Dame. Disneyn elokuva mukailee melko hyvin Hugon alkuperäisteosta, mutta löytyy teoksista eroavaisuuksiakin. Kirjassa esimerkiksi Esmeralda saa turvapaikan Notre Damen katedraalista, mutta hänet sinne avustaa Quasimodo (ei Phoebus), ja hänet pois sieltä hakevat kuninkaat sotilaat (ei Quasimodo). Kirjassa Frollo on kirkossa työskentelevä arkkidiakoni, ei tuomari. Kirjan lopussa Esmeralda kuolee hirttopuuhun syytettynä noituudesta, ja tämän takia Quasimodo työntää Frollon alas Notre Damen katedraalin korkeuksista. Isäntänsä tapettuaan Quasimodo menee Esmeraldan ruumiin viereen makaamaan, ja makaa siinä niin pitkään kunnes kuolee nälkään. On ihan ymmärrettävää, että Disney on yksinkertaistanut Hugon kirjoittamia monimutkaisia juonikuvioita sekä muuttanut Hugon karmaisevan lopun valoisammaksi. Disney on suunnannut animaatioelokuvansa ensisijaisesti lapsille, joille elokuvan päähenkilöiden kuolema lopussa olisi järkyttävä kokemus. 

Notre Damen kellonsoittajan päähenkilönä häärii kelloja soittava Quasimodo. Quasimodo on hyvin traaginen hahmo jo hänen menneisyytensä takia; hän menetti vanhempansa jo vauvana ja joutui Frollon ”pakkoadoptioon”. Quasimodo on koko ikänsä asunut vankina Notre Damen katedraalissa, eikä ole koskaan päässyt sieltä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kuin Frollon kanssa. Frollon sanojen takia Quasimodo pitää itseään hirviönä, jota muut ihmiset eivät huolisi joukkoihinsa. Hän kuitenkin halajaisi kovasti tutustumaan Pariisin elämään, ja kokeekin kovaa sisäistä kamppailua oman tahtonsa ja Frollon tahdon välillä. Elokuvaa katsoessaan voisi myös päätellä, että kolme gargoilia ovat Quasimodon oman mielikuvituksen tuotetta, sillä gargoilit eivät puhu muille ihmisille mitään. Tämä tekisi Quasimodosta vielä entistä surkeamman hahmon, sillä hän olisi joutunut keksimään itselleen ystäviä yksinäiseen kellotorniin. Toisaalta gargoilit puolustavat Notre Damea valloittajia vastaan, liikkuvat ja puhuvat keskenään ja myös Djali-vuohi näkee Hugon (gargoilin) liikkuvan. Niinpä tahdon ajatella, että Quasimodolla on edes jotain valoa yksinäisyytensä keskellä ja gargoilit ovat oikeasti eläviä kivipatsaita. Elokuvan aikana Quasimodo uskaltautuu kuin uskaltautuukin muiden ihmisten seuraan, mutta vastaanotto on järkyttävä. Ainoa ihminen, joka säälii ja välittää Quasimodosta, on Esmeralda (ja Phoebus, mutta sitä Quasimodo ei itse tiedä). Niin Quasimodo ihastuu täyttä päätä tähän ystävälliseen neitoon, mutta rakkaustarina ei suju ihan odotetusti. (Loppu kappale sisältää juonipaljastuksia, varo!) Itse asiassa koko elokuva on Quasimodon kannalta hyvin traaginen ja koskettava, sillä rakkaus ei ota syttyäkseen, oma kasvatti-isä paljastuu julmuriksi ja kaikki menee muutenkin päin seiniä. Onneksi lopussa kiitos seisoo… vaikka katsojalle jää vähän sellainen olo, että noinkohan se Quasimodo hyväksytään kuitenkaan muiden joukkoon lopullisesti. 

Notre Damen kellonsoittajaan naiskauneutta tuo Esmeralda, köyhä mustalainen katutanssija. Esmeraldan kurvikkaista muodoista ja viettelevästä tanssista huolimatta naisen sisällä sykkii hellä ja rakastava sydän. Esmeralda haluaa samat oikeudet kaikille kansalaisille syntyperästä tai ihonväristä huolimatta, ja hän puolustaa heikoimpia sanojaan säästelemättä. Elokuvaan mieskomeutta taas tuo kapteeni Phoebus. Phoebuksella on hyvin samanlaiset arvot kuin Esmeraldalla, ja hän myös haluaa pitää heikoimpien puolta. Ristiriidan kapteenille aiheuttaa se, että hänen esimiehensä tuomari Frollo haluaa sortaa köyhiä, mikä on vastoin Phoebuksen periaatteita. Ristiriitaa esimiehen kanssa aiheuttaa myös Phoebuksen ihastuminen Esmeraldaan. Elokuvan hauskuudesta vastaavat Notre Damessa asustelevat gargoilit Hugo, Victor ja Laverne. Kivipatsaat ehdottelevat Quasimodolle, mitä tämän tulisi tehdä, ja vihjailevat hänelle Esmeraldan ihanuuksista. Gargoileista Hugo ihastuu kovasti Esmeraldan vuoheen, Djaliin. Elokuvan pahis on tuomari Frollo, joka ei siedä erilaisia ihmisiä, eikä varsinkaan mustalaisia. Hän haluaisi hävittää mustalaiset Pariisin kaupungista lopullisesti. Frollo on hyvin uskovainen henkilö, ja kokee tunnontuskia ihastuessaan Esmeraldaan. Mainitsemisen arvoinen sivuhenkilö elokuvasta on vielä Clopin, mustalainen ja katuesiintyjä Esmeraldan lailla. Clopin kertoo meille koko tarinan Notre Damen kellonsoittajasta nukketeatterin avulla. Hän on hyvin ristiriitainen hahmo, sillä kertojana hän näyttäisi pitävän Quasimodon puolia, mutta itse elokuvassa hän kohtelee Quasimodoa julmasti niin houkkien juhlassa kuin ihmeiden aukiolla. 

Notre Damen kellonsoittajasta löytyy samantapaisia aikuismaisia ongelmia, kuin Disneyn edellisestä klassikosta, Pocahontasista. Pocahontasin lailla Notre Damen kellonsoittaja keskittyy rasismiin, jonka ilmentymä tuomari Frollo selkeästi on. Elokuvan hyvikset ovat mustalaisia ja ulkoisesti rumia (paitsi Phoebus), globaalinkin syrjimisen kohteena olevia ryhmiä, joita onneksi elokuvassa ruvetaan puolustamaan. Aikuismainen teema on myös uskonto, jota korostetaan tässä elokuvassa kaikista Disneyn klassikoista eniten. Jos elokuvan tapahtumapaikkana on Notre Damen katedraali, ei katolilaisuutta tietenkään voi ohittaa. Uskonnon varjopuolia esiin tuo Frollo, joka uskoo olevansa synnitön, täydellinen ihminen ja toteuttavansa Jumalan tahtoa maan päällä. Jotenkin Frollolta on vain päässyt unohtumaan lähimmäisenrakkaus johonkin puolitiehen. Frolloa pelottaa aidosti se, että hän joutuu helvettiin, ja niin hän elokuvan alussa adoptoi Quasimodon sovittaakseen aiemmat tekonsa tällä yhdellä hyvällä teolla. Frollo myös pelkää, että Esmeralda viekoittelee hänet turmion tielle, sillä Frollon ”syntiset intohimot” heräävät Esmeraldan tanssiessa houkkien juhlassa. Kaikki tekonsa elokuvassa Frollo tekee äärikatolilaisena mielessään Jumalan ohjeet ja taivaspaikka. Elokuvassa on nähtävillä myös ystävällisempiä uskovia, kuten arkkidiakoni, joka antaa Esmeraldalle hengellistä viitoitusta. Esmeralda itsekin rukoilee elokuvassa, ja käsittää Jeesuksen olleen samanlainen hylkiö kuin mustalaiset. Itse asiassa Esmeraldan rukoillessa mustalaiset korotetaan taas valkoihoisia korkeammalle jalustalle, sillä Esmeralda rukoilee kansansa puolesta, kun pariisilaiset ”eliitti-valkoihoiset” rukoilevat materiaalisten asioiden puolesta. Kaiken lisäksi Notre Damen kellonsoittaja on viimeinen Disneyn elokuvista, jossa käytetään karkeaa kieltä, eli kirosanoja. Toisaalta voisiko kadotuksesta ja helvetistä puhua mainitsematta jälkimmäistä? 

Notre Damen kellonsoittajaa on pidetty yhtenä Disneyn pelottavimmista elokuvista Hiidenpadan ohella. Sinällään Notre Damen kellonsoittaja ei ole minusta pelottava elokuva, sillä siinä ei ole samanlaisia hirveitä otuksia kuin Hiidenpadassa. Sen sijaan elokuvassa käsitellään hyvin rankkoja aiheita, ja ihmisten kidutusta näytetään selkeämmin, tai ainakin niistä puhutaan selkeämmin kuin edellisissä Disney-klassikoissa. Esimerkkeinä mainittakoon Phoebuksen vierailu oikeustalossa, jossa ruoskitaan vankia, Frollon yritys murhata myllärin perhe polttamalla mylly ja ihmeiden aukiolla mustalaisten teloitusaikeet. Eiväthän nuo edellä mainitut ole pahempia tekoja, kuin vaikkapa Mufasan murha, Cruellan ideat dalmatialaisturkista tai Herttakuningattaren päänkatkomisvimma, mutta ehkä Notre Damen kellonsoittajassa näitä teemoja on enemmän kuin muissa Disneyn elokuvissa. Elokuva on myös ehkä enemmänkin ahdistava kuin pelottava, sillä Quasimodon kiusaamista ja suoranaista kidutusta on todella kauheaa katsoa. Voinkin sanoa, että elokuvaa katsoessa jännityksen väreitä minulle aiheuttaa pelkästään kohtaus, jossa Phoebus ja Quasimodo etsivät tietä ihmeiden aukioon, mutta itkua (/ahdistusta) koen monissa Quasimodoon liittyvissä kohtauksissa. Onneksi lastenelokuvassa on onnellinen loppu, joten elokuvan lopussa saa itkeä puolestaan herkistymisestä. 

Musiikin Notre Damen kellonsoittajaan on säveltänyt mestari Alan Menken, ja hän on tehnyt sanoitukset kappaleihin yhdessä Stephen Schwartzin kanssa. Kyseinen parivaljakko teki yhteistyötä jo Pocahontasin laulujen kanssa. Notre Damen kellonsoittaja on toistaiseksi viimeinen Disneyn klassikko, jonka parissa Stephen Schwartz on työskennellyt, joskin hän osallistui näytellyn Lumottu-elokuvan sanoituksiin. Notre Damen kellonsoittaja alkaa upealla laululla Notre Damen kellot, jossa Clopin kertoo elokuvan alkuasetelmat. Kappaleessa käytetään mahtavasti hyödyksi kirkonkellojen soittoa, sekä taustakuoroa laulamassa latinaksi uskonnollisia säkeitä. Latinankielistä taustakuoroa käytetään myös elokuvan muissa kappaleissa, ja se sopiikin minusta hyvin tällaiseen uskontopainotteiseen elokuvaan. Notre Damen kellot kuullaan myös ihan elokuvan lopussa lyhyempänä ja sanoja muokatulla versiona. Toinen laulu on Tuolla (siis nimeltään Tuolla, eikä laulu ole tuolla…), joka alkaa synkissä merkeissä (Frollo laulaa Quasimodolle: ”Sä ruma oot ja muotopuoli, ja tästä syystä muut ei seuraansa suo huoli”…), mutta joka loppuu Quasimodon kaduille sijoittuviin haaveisiin. Kolmas kappale on sekavan oloinen Mullin mallin, jonka Clopin laulaa sekavassa houkkien juhlassa. Neljäs laulu on Esmeraldan laulama rukous Auta, oi Luoja. Viides laulu taasen on Quasimodon laulama kaunis Taivaan valo (josta kuullaan myöhemmin lyhyempi versio), jota seuraa Frollon hyvin ahdistava ja ehkä hieman pelottavakin Helvetin liekit. Seitsemäs laulu on gargoilien Quasimodolle laulama Tää jätkä on, jossa gargoilit kannustavat Quasimodoa kertomaan Esmeraldalle tunteistaan. Kahdeksas laulu on Clopinin laulama Ihmeiden aukio, jossa synkistä sanoista huolimatta on aika hauska melodia. Notre Damen kellonsoittajassa on mielestäni aliarvostetut laulut, sillä oikeastaan kaikissa kappaleissa on todella hyvät melodiat, ja ainakin englanninkieliset sanat ovat hyviä ja ajattelemaan laittavia. Notre Damen kellonsoittajaan sävellettiin enemmänkin lauluja, joista pois jäivät In a Place of Miracles, As Long as There’s Moon ja Someday. Someday tosin kuullaan elokuvan lopputekstien aikana. Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista, mutta ei voittanut sitä. 

Notre Damen kellonsoittaja on tehty Disneyn renessanssi-aikakaudella. Disneyn aloittaessa tekemään elokuvaa animaattorit lähtivät Pariisin Disneylandiin, juhuu! Animaattorit eivät kuitenkaan huvitelleet huvipuistossa (tai mistä sitä tietää, jos huvittelivatkin!), vaan kävivät Disneylandista käsin tutustumassa aitoon Notre Dameen lähemmin, jotta itse elokuvaan saataisiin oikea arkkitehtuuri ja katedraalin yksityiskohtia. Animaattorit onnistuivat tässä hyvin, ja katedraali näyttää aidolta ruusuikkunoitaan ja gargoilejaan myöten. Suurin osa elokuvasta on tehty perinteisellä animaatiotavalla, mutta elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa käytetään CGI-tekniikkaa. Tietokoneella on tehty muun muassa kaikki Notre Damen kellot, houkkien juhlan konfetit ja suuret väkijoukot pitkin elokuvaa. Suurin osa tietokoneanimaatiosta sopii jo hyvin piirretyn sekaan, mutta elokuvan lopputaistelussa Notre Damen alapuolella aaltoilevasta väkijoukosta näkyy selvästi vielä CGI-animaation osittainen kömpelyys. Mutta on elokuvaa ilo katsoa, ja sen hahmot ovat perinteisen Disneyn näköisiä! 

Notre Damen kellonsoittajaan on piilotettu viittauksia edeltävistä Disney-elokuvista, joita tarkka silmä voi keskeltä elokuvaa nähdä. Suurin osa näistä viittauksista nähdään Quasimodon laulaman Tuolla-laulun aikana. Silloin Kaunottaresta ja Hirviöstä tuttu Belle astelee Pariisin katuja pitkin kirja kädessään, Leijonakuninkaan Pumbaa kannetaan keppiin sidottuna ja Aladdinin taikamattoa ravistellaan tomuista. Aladdiniin viittaa myös vanhus, joka Esmeraldan paetessa houkkien juhlasta vapautuu häkistä päätyäkseen häpeäpaaluun. Tämä vanhus on Jafar pukeutuneena jo Aladdinista tuttuun valeasuunsa. 

Notre Damen kellonsoittaja on menestynyt hyvin maailmalla. Menestyksestä kertoo jo se, että elokuvalle tehtiin vuonna 2002 jatko-osa, joka jatkaa klassikon tarinaa eteenpäin. Elokuvasta tehtiin myös musikaali Saksassa vuonna 1999, joka oli elokuvaan verrattuna paljon synkempi. Musikaalin pitäisi nähdä päivänvalonsa tänä syksynä (2014) Yhdysvalloissa. En ihmettele yhtään, että elokuva on menestynyt, sillä sitä on nautinto katsoa. Elokuvassa on sitä vakavahenkisyyttä, joka saa aikuiskatsojan pohtimaan asioita, mutta tätä ”aikuismaista tylsyyttä” ei ole liikaa, jotta pikkukatsoja tylsistyisi. Kehottaisin kuitenkin aikuista katsomaan elokuvan yhdessä lapsikatsojan kanssa, jotta aikuinen voi tarpeen tullen selittää lapselle elokuvan ahdistavat kohdat. Ja jos elokuvasta ei vakavahenkisyyttä etsi, tuo se ruutuihin ainakin kauniin rakkaustarinan, jännittävän selviytymiskertomuksen sekä keskiaikaisen Pariisin mahtavat maisemat!

”Rauha, rauha! Ajoin partani aamulla!”
”Vai niin. Unohdit leuan.”
- Kapteeni Phoebus ja Esmeralda