Vuoden 2012 syyskuussa aloitin
mittavan projektin: kirjoittaisin kaikista Disney-klassikoista
elokuva-arvostelun. Tuolloin klassikkosarja ylsi Nalle Puhin uuteen elokuvaan asti. Hitaasti mutta varmasti
projektini eteni eteenpäin, ja sain kirjoitettua suunnilleen yhden arvostelun
kuukaudessa. Hitaan projektini aikana Disney-klassikoista ilmestyi vielä neljä
lisää, joista uusimmasta, Zootropoliksesta,
en ole vielä arvostelua kirjoittanut. Kirjoitan sen vasta kun elokuva ilmestyy
kotilevitykseen. Haluan kuitenkin nyt koota ajatuksiani klassikoista, sillä Zootropoliksen DVD:n tai Blu-rayn
odottamiseen menisi vielä pari kuukautta – enkä malta enää odottaa!
Minun klassikkolistaani kuuluu
yhteensä 55 elokuvaa. Olen yhdistänyt samaan listaan niin Euroopan kuin
Amerikan klassikkolistat, joiden välillä on eroavaisuuksia parin elokuvan
suhteen. Yhdysvaltojen klassikkolistalla on tällä hetkellä 54 elokuvaa,
Suomessa 53. (Zootropolista en ole
laskenut tähän määrään mukaan.) Oma klassikkolistani vastaa siis oikeastaan
Yhdysvaltojen listaa, paitsi että olen lisännyt siihen elokuvan Aivan villit, joka on lisätty
klassikkolistaan Euroopassa Amerikassa listalla olevan Dinosaurus-elokuvan tilalle. Suomen klassikkolistalta puuttuu myös Nalle Puhin uusi elokuva, joka
Yhdysvalloissa lasketaan klassikoksi. Oli miten oli, olen siis kolmen ja puolen
vuoden aikana katsoessani klassikoita tarkkaillut niitä monelta eri kantilta.
Eräs näkökulma katsomiseeni on ollut, että mikä asia tekee Disney-klassikosta
Disney-klassikon. Mitkä asiat yhdistävät Disney-klassikot toisiinsa? Mistä
tietää, että kyseessä on saman studion tekemä elokuvasarja? En sano, etteikö
alle listaamiani asioita löytyisi muidenkin studioiden elokuvista. Listalla
olevat asiat ovat kuitenkin tyypillisiä Disney-klassikoille, ja ne toistuvat
useammassa kuin yhdessä listan(i) 55 elokuvassa.
Aikakausi näkyvissä
Disney-klassikot ovat oman
aikakautensa tuotteita. Kustakin klassikosta on näkyvissä, millä
vuosikymmenellä elokuva on tehty. Tämän takia Lumikki näyttää meistä tänä päivänä todella konservatiiviselta ja
vanhoilliselta elokuvalta. Lumikin
ilmestymisvuonna 1937 maailmankuva ja naiskuva olivat ihan toisenlaisia kuin
nykyään, ja elokuva on tehty vallitsevien käsitysten mukaan. Saman syyn takia
klassikkolistan alkupäästä löytyy lähinnä vaaleaihoisia ihmisiä, ja
tummaihoiset nähdään stereotyyppisinä hahmoina, kuten Pinocchio-elokuvan mustalainen Stromboli. Tämä ei kuitenkaan johdu
siitä, että Walt Disney olisi ollut rasisti tai sovinisti. Se johtuu siitä,
että koko maailma oli yleisestikin rasistinen ja sovinistinen, eikä
käyttäytymismallia paremmasta vielä ollut. Alkuaikojen Disney-klassikoissa myös
uskonnollisuus oli enemmän pinnalla: niin Lumikki kuin Pinocchion isä
Geppettokin rukoilee. Uskallanpa väittää, että uskonto oli 1940-luvulla
näkyvämmässä roolissa ihmisten arkielämässä kuin nykyään. Toisen maailmansodan aikana Disneyllä ei taasen
ollut varaa tehdä kunnollisia elokuvia, eikä tosin yleisöäkään sen puoleen,
joten sotavuosien aikana tehdyt elokuvat Saludos
Amigosista The Adventures of Ichabod and Mister Toad -elokuvaan ovat
klassikkorivistön mustia lampaita.
Klassikkolistalla eteenpäin
siirtyessä uskonnollisuus häviää, ja naisista tulee itsenäisempiä ja vahvempia
hahmoja. Maailmankuva muuttuu, ja Disneyn elokuvat muuttuvat sen myötä.
90-luvulla tehdyissä Aladdinissa ja Herkuleksessa on paljon viittauksia sen
ajan populaarikulttuuriin, ja jo nyt monet näistä viittauksista menevät minulta
ohi. Lampunhenki esittää esimerkiksi monia amerikkalaisia 90-luvun kuuluisuuksia,
jotka eivät tämän päivän suomalaiselle ole tuttuja. Viime vuonna julkaistussa Big Hero 6:ssa elokuvan hahmo ottaa
ensimmäistä kertaa selfien, ja uusimmassa klassikossa Zootropoliksessa älypuhelimet ja erilaiset applikaatiot ovat jo
arkipäivää. 60 vuoden päästä nämä älylaitteet näyttävät varmasti todella
vanhanaikaisilta. Vuosien vierimisen huomaa myös elokuvan tempon
nopeutumisessa. Sama ilmiö koskee muitakin kuin vain animaatioelokuvia: vielä
60-luvulla elokuvat etenivät verkkaisaan tahtiin, kun nykyään kaiken pitää
tapahtua nopealla tempolla ja mieluiten räjähdysten kera. Niinpä meistä vanhat
elokuvat tuntuvat usein tylsiltä, kun olemme tottuneet uusiin tapahtumarikkaisiin
elokuviin. Disney-klassikoista ajan kulumisen huomaa tietenkin myös animaation
kehittymisestä ja musiikin erilaisuudesta.
Tunteet
”For
every laugh there should be a tear,” sanoi Walt Disney eläessään. Sanojen
taustalla oli ajatus siitä, että elokuvien piti Disneyn mielestä aiheuttaa
katsojissaan monenlaisia tunteita. Elokuva ei saa olla pelkkää ilon
riemujuhlaa, vaan välillä hahmojen pitää kohdata vastoinkäymisiä. Samoin surun
tai pelon tunteeseen ei saa jäädä vellomaan liian kauan, vaan vastapainoksi
katsojan ahdistukselle pitää näyttää iloisempia aikoja. Näin tapahtuu
oikeassakin elämässä: koko elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan
välillä on hyviä ja välillä huonoja päiviä. Tämä tunteesta tunteeseen vaihtelu
tekee elokuvasta mielenkiintoisen seurata. Suuri osa esimerkiksi Tuhkimon viehätysvoimaa perustuu siihen,
kuinka huonosti kohdellun tytön elämä muuttuu satumaiseksi. Ei ole sattumaa,
että ennen haltijatarkummin tuloa Tuhkimon sisarpuolet repivät hänen vaatteensa
hajalle ja Tuhkimo menettää kaiken uskonsa unelmiin. Tuhkimon toivon
menettäminen saa katsojan sympatiat asettumaan naisen puolelle, ja surun
ollessa suurimmillaan kohta saapuva ilo tuntuu paljon voimakkaammalta. Toisaalta
taas Leijonakuninkaassa Mufasan
kuolema ei tuntuisi niin pahalta, jollei olisi nähnyt, kuinka hyvä isä hän on
Simballe ja kuinka hauskaa heillä on keskenään. Kokonaisvaltaisen elokuvakokemuksen
kannalta onkin mielestäni suotavaa, että katsoja saa itkeä ja nauraa hahmojen
mukana.
Vakavuus
Disney-klassikoissa ei ole koskaan
pelätty käsitellä vakavia teemoja. Walt Disney Animation Studios ei miellä
animaatioita vain lasten kulutustavaraksi, vaan käsittelee niissä myös aikuisia
kiinnostavia aiheita. Hyvin monessa elokuvassa käsitellään tietyn ihmisryhmän
syrjimistä, kuten Notre Damen kellonsoittajassa,
Pocahontasissa ja Mulanissa. Myös
kuolemaa uskalletaan käsitellä, eikä sitä pidetä tabuna, josta lapset eivät saa
kuulla. Minusta kuolemasta pitääkin voida puhua lasten kanssa. Elokuvien avulla
aihe on helppo ottaa puheeksi. Esimerkiksi Bambin
katsomisen jälkeen lasta ei saa jättää yksin pelkäämään oman äidin kuolemista. Asiasta
pitää keskustella lapsen kanssa, ja selittää, että äidin mahdollisesti
kuollessa joku kyllä pitää lapsesta huolen, aivan niin kuin Bambistakin. Elokuvista
näemme myös sen, että kuolemantapauksen jälkeenkin tapahtuu hyviä asioita. Bambista
kasvaa fiksu ja filmaattinen peura, Simbasta tulee leijonakuningas ja Hiro
pelastaa maailman – tai ainakin San Fransokyon.
Teeman samanlaisuus
Monen Disney-klassikon juoni kulkee
samoja reittejä pitkin, ja elokuvan lopputuloksen voi aavistaa jo ennalta: hyvät
voittavat, pahiksille käy köpelösti. Usein Disneyn animaatioissa alkuasetelma
on tämä: nuori päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä, vaan kaipaa jotain
muuta ja haluaa saavuttaa jotain suurempaa. Ariel haaveilee elävänsä ihmisten
maailmassa, Liisa haaveilee olevansa mielenkiintoisemmassa maailmassa, Oliver
haluaa itselleen omistajan ja Räyhä-Ralf haluaa olla sankari. Koko elokuvan
ajan päähenkilö yrittää pyrkiä tätä päämäärää kohti ja lopulta siinä
onnistuukin.
Disney-klassikot pyörivät samojen
teemojen ympärillä. Kristilliset arvot, kuten kultainen sääntö ja rakkauden
kaksoiskäsky näkyvät klassikoissa. Hahmot, jotka pitävät toisten puolta ja ovat
heikoille ystävällisiä, tulevat yleensä saavuttamaan suuria. Esimerkkeinä tästä
toimikoon Thomas O’Malley, joka auttaa aristokatteja pääsemään kotiinsa
kaupunkiin maaseudulta, ja Purri, joka uhrautuu tuhotakseen hiidenpadan.
Molempien esimerkkien hahmot ovat aluksi itsekkäitä, mutta ystävälliset sanat
(ja toisessa tapauksessa tähtisilmät) saavat Thomasin ja Purrin luonteenkin
muuttumaan. Disney-klassikoissa käsitellään ystävyyttä (Topi ja Tessu), perhettä (Frozen)
ja rakkautta (Kaunotar ja Hirviö).
Monessa klassikossa teemana on aikuistuminen ja oman itsensä muuttaminen
kypsempään suuntaan, kuten vaikka elokuvissa Aarreplaneetta ja Peter Pan.
Myös oman itsensä löytäminen koetaan hyväksi teemaksi, ja siitä saamme näytteet
elokuvissa Mulan, Tarzan ja Herkules. ”Loppu hyvin, kaikki hyvin” on
myös oiva teema, jota jokainen klassikko toteuttaa. Hyvä voittaa aina pahan,
vaikka jotkut klassikoista loppuvatkin surumielisiin tunnelmiin, kuten Pocahontas ja Miekka kivessä.
Hahmojen samanlaisuus
Jokaisesta Disney-klassikosta
löytyy samantyyliset hahmot, ja nämä perushahmotyypit pysyvät samoina vuodesta
toiseen. Ensinnäkin elokuvassa tulee olla päähenkilö. Elokuva nähdään
päähenkilön silmien kautta ja tietenkin tämän näkökulmasta. Toki elokuvissa katsotaan
välillä tapahtumia, joita tapahtuu muuallakin kuin päähenkilön välittömässä
läheisyydessä, mutta päähenkilöä ei missään vaiheessa syrjäytetä päähenkilön
pallilta. Esimerkiksi Aladdinissa
näemme välillä, mitä Jafar juonii, mutta Aladdinista ei edes Jafarin
kohtauksissa tehdä pahista, jota vastaan Jafar taistelee, vaan tiedämme koko
ajan, kuka elokuvan oikea pahis on. Juoni seuraa lisäksi Aladdinin tarinaa, ei
Jafarin. Elokuvan päähenkilö saa aina eniten ruutuaikaa ja hahmosta on yritetty
tehdä se kaikkein mielenkiintoisin. Toisinaan päähenkilön ”hyvyys” estää
kuitenkin mielenkiintoisten ominaisuuksien olemassaolon, ja yltiömäisestä
hyviksestä saattaa tulla vain tylsä.
Päähenkilöllä on elokuvassa usein vakava
ystävä tai toveri, johon hän voi turvautua ja jonka kanssa hän kokee elokuvan
tapahtumat. Tämä toveri on toisinaan päähenkilön rakkaudenkohde, kuten Jane ja
Hirviö, tai hän voi olla ihan pelkkä ystävä, kuten Lilo ja Stitch tai Filuri.
Tämän vakavasti otettavan ystävän lisäksi päähenkilön ystävänä on hauskuuttaja-ystäviä.
Nämä hauskat hahmot tuovat elokuvaan huumoria, mutta he osaavat tarpeen tullen
olla päähenkilön tukena ja turvana. Hauskuuttaja-hahmoja ovat esimerkiksi
Baloo, Mushu, seitsemän kääpiötä, Lampunhenki ja Olaf. Joissain tapauksissa
elokuvan päähenkilöt osallistuvat hauskuuden tekemiseen, kuten elokuvissa Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Usein hyvisten puolelle kuuluu myös joku viisas,
esimerkillinen hahmo, jolta päähenkilö hakee neuvoja ja johdatusta. Viisaita
hahmoja ovat Kaarnamuori, Mufasa, Merlin, Risto Reipas ja Mama Odie.
Päähenkilöllä on aina joku
vastustava voima, joka vastustaa päähenkilön pääsemistä tavoitteisiinsa. Tästä
vastustavasta voimasta on tehty usein julma ja ilkeä pahis, joka haluaa
tavoitella omaa etuaan tai vain luoda kaaosta maailmaan. Disney-klassikoissa
onkin nähty kenties elokuvahistorian muistettavampia pahiksia Lumikin
Kuningattaren, Pahattaren, Jafarin ja Cruella de Villin muodossa. Näillä
pahiksilla on seuranaan aina kätyreitä, joita he käyttävät suunnitelmiensa
toteuttajina tai joille he vain paljastavat ilkeitä suunnitelmiaan. Kätyreitä
ovat muun muassa Töppö, Jago, herra Hiss ja Kelmilän veljekset. Kaikissa
klassikoissa vastustavaa voimaa ei ole kuitenkaan kulminoitu yhteen tiettyyn
henkilöön, vaan sitä tarkastellaan yleisemmällä tasolla. Lilo ja Stitch, Bolt, Karhuveljeni Koda ja Dumbo ovat esimerkiksi elokuvia, joissa ei ole yhtä tiettyä pahista,
vaan vastustavana voimana toimivat muun muassa ennakkoluulot suuria korvia
kohtaan.
Kulttuuri
Walt Disney Animation Studios on
amerikkalainen animaatiostudio. Niinpä ei ole ihmekään, että studion tuottamat
animaatiot näyttävät ja perustuvat länsimaalaiseen kulttuuriin. Tarinat, joihin
Disney-klassikot perustuvat, on kirjoittaneet joko eurooppalaiset tai
amerikkalaiset kirjailijat. Kirjoja kunnioittaakseen elokuvat tapahtuvat
kulttuurisesti samoissa paikoissa kuin lähdeaineistonsa. Disneyn elokuvia on
kritisoitu tästä länsimaalaisuudesta ja valkoihoisuudesta, mutta tekeehän
Studio Ghiblikin vain japanilaiseen kulttuuriin kuuluvia elokuvia. Disneyn
klassikkorivistöön kuuluu myös muista kulttuureista kertovia elokuvia, kuten Mulan, Pocahontas ja vuodenvaihteessa
ilmestyvä Moana. Eri kulttuureita
käsitellään myös muissa elokuvissa, kuten Notre
Damen kellonsoittajassa. Tietystihän Disney voisi laajentaa omaa
kulttuurista repertuaariaan, mutta toisaalta ymmärrän länsimaalaisuuden
voittokulun.
Joissain Disney-klassikoissa
käsitellään uskontoa. Disney-universumin perususkonto on kristinusko, ja
nähtävillä on sekä protestanttista että katolilaista haaraa. Monessa elokuvassa
rukoillaan Jumalalta apua: Lumikissa,
Pinocchiossa ja Pelastuspartio
Bernard ja Biancassa. Uskonto on esillä enemmän alkuaikojen
Disney-klassikoissa kuin vaikkapa 2000-luvulla ilmestyneissä. Kaikki Disney-elokuvissa
tapahtuvat häät on ilmiselvästi kristinuskon kannattajien suorittamia. Häämekotkin
ovat ilmiselvää länsimaista designia – ja aikakaudelleen tyypillistä, kuten
Arielin muhkeahihainen häämekko meille näyttää. Olisi mielenkiintoista nähdä
animaatioelokuvissa välillä vaikka juutalaiset häät. Notre Damen kellonsoittajassa kristinusko on ehkä näkyvimmässä
roolissa mistään Disney-elokuvasta: onhan elokuvan keskeinen tapahtumapaikka
Notre Damen katedraali. Katolilaisessa kirkossa Esmeralda rukoilee kokonaisen
laulun verran, ja kirkon arkkidiakoni osallistuu elokuvan jännittävimpiin
tapahtumiin. Kristinuskon ohella Disney-klassikoissa nähdään vilaukselta myös
muita uskontoja, mutta ne esiintyvät samoissa elokuvissa, missä nähdään
ei-länsimaista kulttuuriakin. Pocahontasissa
eletään luonnonhenkien ja esi-isien johdatuksessa, Herkuleksessa uskotaan antiikin jumaliin ja Mulanissa rukoillaan esi-isien apua. Aladdinissa olisi mahdollisuuksia käsitellä islamia, mutta
valitettavasti elokuvassa ei lainkaan käsitellä uskontoa (vaikka taitaa
Sulttaani mainita kerran Allahin).
Lähdeteos
Suurin osa Disney-klassikoista
perustuu jonkun kirjailijan jo kirjoittamaan satuun tai tarinaan. Grimmin
veljesten tarinat ovat olleet inspiraation lähteenä monelle Disney-klassikolle,
kuten Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa
Ruususelle ja Kaksin karkuteillä
-elokuvalle. Lapsille tarkoitettuja kirjoja on myös mm. A.A. Milnen Nalle Puh, Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Carlo
Colladin Pinocchio, joista kaikista
on tehty suunnilleen samanniminen Disney-animaatio. Lasten kirjallisuuden
ohella myös aikuisille tarkoitetut kirjat ovat päässeet Disney-klassikoiden
lähdeteoksiksi. T.H. Whiten kirjasta The
Once and Future King on tehty elokuva Miekka
kivessä, Charles Dickensin kirja Oliver
Twist toimi inspiraationa elokuvalle Oliver
ja kumppanit ja A.C. Doylen Sherlock
Holmes -kirjat toimivat taustalla Mestarietsivä
Basil Hiiren seikkailuissa. Big Hero
6:n kohdalla mallia on otettu Marvelin sarjakuvasta.
Laadukkaat kirjat ja sadut ovat
siis inspiroineet Disney-klassikkojen tekijöitä, ja heillä on ollut tarve tuoda
tarina uudelleen päivänvaloon. Disney ei ole kuitenkaan tuonut tarinoita
valkokankaalle suoraan kirjan sivuilta, vaan tarinoita on aina muokattu
jollakin tavalla. Usein tarinoita on muokattu lapsille sopivammiksi, kuten Notre Damen kellonsoittajassa, jonka
alkuperäisteoksessa Pariisin Notre-Dame
ihmisiä kidutetaan ja päähenkilöt kuolevat lopussa. Kirjoissa olevia hahmoja
ollaan saatettu poistaa elokuvasta, kuten Pariisin
Notre-Dame -kirjassa esiintyvä runoilija Gringoire, tai elokuviin on
saatettu lisätä hahmoja, joita kirjassa ei ole, kuten Pieneen merenneitoon Pärsky ja Sebastian. Kirjoissa olevia hahmoja
on myös tehty mielenkiintoisemmiksi, jotta katsoja jaksaisi kiinnostua
tapahtumista ja henkilöistä. Esimerkiksi Lumikki-sadussa
seitsemän kääpiötä lähinnä vain mainitaan, mutta elokuvassa jokainen kääpiö on
saanut oman persoonallisuuden ja heistä jokaisesta tulee yksilöllisiä omia
itsejään. Kirjojen ja satujen tarinoita on pitänytkin muokata, jotta varsinkin
saduista tulee valkokangas-kelpoisia. Jos satuja ei ”lihotettaisi” yhtään, elokuvat
olisivat hyvin jaksomaisia ja loppuisivat jo puolisen tunnin kohdalla.
Toisaalta joitakin tarinoita on lyhennetty, sillä koko Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjan tapahtumien läpikäymiseen
kuluisi ties kuinka monta tuntia.
Animaatiotyyli
Disney-klassikoita yhdistää tietty,
Disneymäinen animaatiotyyli. Vertaillessa Disney-klassikkojen hahmoja muiden
studioiden hahmojen kanssa erottaa ne selkeästi toisistaan. Voi tosin olla,
että eri studioiden tekemien hahmojen erottaminen toisistaan vaatii
harjaantunutta silmää, jota minulla on ainakin Disneyn animaatioiden suhteen
kertynyt aika runsaasti… kröhöm… Millaista sitten on Disneyn elokuvien
animaatiotyyli? En ole opiskellut kuvataidetta tai elokuvataidetta, saati
sitten animaatiota, joten en osaa kuvailla animaatiotyyliä oikeilla sanoilla. Minusta
näin maallikkona Disneyn animaatiotyyli on jollain lailla pyöreää ja pehmeää.
Pyöreitä ja kaarevia muotoja käytetään niin hahmoissa kuin ympäristössäkin. Poikkeuksiakin
toki löytyy, esimerkiksi Prinsessa
Ruususessa graafiset muodot ja suorat viivat valtaavat valkokankaan. Disneyn
animaatioissa hahmoille on annettu myös suuret ja pyöreät silmät, joilla
katsojien sydämet voitetaan puolelleen.
Animaatiohahmojen suunnittelussa
Walt Disney Animation Studios nojaa todellisuuteen, ja monen elokuvan hahmojen
mallina on käytetty eläviä eläimiä (Bambi,
Leijonakuningas) ja ihmisiä (Lumikki,
Tuhkimo). Hahmoille on helpompi luoda aidonnäköisiä liikkeitä ja ilmeitä,
kun näkee ensin, miltä ne näyttävät. Hahmoista ei olla kuitenkaan haluttu tehdä
liian aidon näköisiä, joten heille on lisätty ne suuret silmät. J
Elokuvien ympäristöä varten on myös käyty tutkimassa olemassa olevia paikkoja,
jotta luonto ja luonnonvoimat näyttävät aidoilta. Näin esimerkiksi lumi näyttää
niin todelliselta elokuvassa Frozen. Disneyllä
mietitään aina myös tarkasti elokuvan väritystä. Iloiseen tunnelmaan sopii
kirkkaat ja runsaat värit, surullisemmassa kohtauksessa värityskin on harmaata.
Hyvin monessa Disney-klassikossa sinisestä on tullut elokuvan hyvisten väri
(Belle, Aladdin) ja punaisesta pahiksen väri (Gaston, Jafar). Monen pahiksen
vaatekaapista on löytynyt myös violettia päällepantavaa (Yzma, Ursula, Lumikin
Kuningatar, Matami Mimmi).
Laulut
Suurin osa Disney-klassikoita on
musikaaleja. Shermanin veljekset, Howard Ashman, Alan Menken, Robert Lopez,
Kristen Anderson-Lopez ja monet muut säveltäjät ovat tehneet Disney-musiikista sydäntä
lämmittävää ja päähän soimaan jäävää. Kaunotar
ja Hirviö menettäisi suuren osan vetovoimastaan ilman ihanaa balladia Tyttö sekä hän, eikä Elsan taianomaista
muuttumista jääkuningattareksi voisi esittää pelkkänä yksinpuheluna. Minun
mielestäni lauluilla on suuri merkitys elokuvan ”klassisuudessa”, ja parhaat
Disney-klassikot ovat mielestäni musikaaleja mielettömän hienoine lauluineen.
Tiedän, että monet inhoavat kesken tapahtumien laulamaan rupeavaa hahmoa, mutta
minä olen aina pitänyt niistä (kuten olen varmaan sanonut jo tuhat kertaa…)!
Laulujen aikana pitkiä tapahtumasarjoja voidaan esittää lyhyessä ajassa. Yhden
laulun aikana esimerkiksi Mulan oppii taistelemaan, Tarzanista kasvaa mies ja
Herkules treenaa itselleen mahtavat muskelit. Lauluissa hahmo voi kertoa
katsojille tunteita, joita ei muuten tulisi ilmi. Onhan itsekseen laulaminen
paljon hyväksyttävämpi ajatus, kuin itsekseen puhuminen (vaikka ei siinäkään
mitään pahaa ole). Laulun avulla Ariel kertoo meille halustaan päästä ihmisten
maailmaan, Lumikki kertoo haaveilevansa prinssistä ja Liisa unelmoi maailmasta,
jossa kaikki olisi toisin. Laulujen avulla juonta kuljetetaan myös eteenpäin,
kuten esimerkiksi tehdään heti Herkuleksen
alussa muusien laulaessa jo tapahtuneista tapahtumista. Samaan tapaan juoni
etenee tohtori Facilierin solmiessa kaupat Naveenin kanssa ja Merlinin
opastaessa Arttua elämän erilaisissa opeissa. Kaikkien juonen kannalta eteenpäin
vievien laulujen lisäksi osa lauluista on tarkoitettu vain viihdyttämään – ja ne
laulut ovat usein parhaita! Hahmot saavat pistää jalalla koreaksi Hakuna matatan (jolloin Simba tosin myös
kasvaa), Katti tahtoo olla jokaisen
ja Apinalaulun aikana. Disney-klassikkojen
laulut ovat todella taitavasti sävellettyjä ja sanoitettuja, ja minun elämääni
ne ovat ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen.
Laulettujen laulujen ohella emme
saa myöskään unohtaa elokuvan taustamusiikkia! Taustamusiikilla on hyvin tärkeä
rooli kohtauksen tunnelman luomisessa. Bambi ja hänen äitinsä syömässä heinää niityllä
ei visuaalisesti vaikuta kovin jännittävältä, mutta kun taustalla soi ahdistava
ja jännitystä luova musiikki, on katsoja varma, että jotain tulee kohta
tapahtumaan – enkä minä ainakaan voi mitään sille, että alan toivoa kohtauksen
olevan ohi. Jännittävä tai pelottava kohtaus muuttuukin usein helpommin
katseltavaksi, jos volyymin kääntää pois. (Näin minä teen usein liian
pelottavia elokuvia tai sarjoja katsoessani.) Kohtaus, jossa on kova kiire ja
jossa tehdään paljon asioita nopeasti, saa lisää voimaa musiikista, joka tukee
kiireen tuntua. Hiljalleen taustalla soiva viulu ei siis silloin ole paras
valinta kohtaukseen. Viulut sen sijaan sopivat usein romanttisiin kohtauksiin.
Monessa surullisessa kohtauksessa taas minun kyyneleeni alkavat virrata juuri
raastavan ja kauniin musiikin johdosta, joka tukee hahmojen surua. Ei siis
aliarvioida musiikin mahtavaa voimaa!
Linna ja tähdet
Disney-elokuvat alkavat nykyään
aina linnalla, jonka yli keijupöly tekee kaaren. Yö valaistuksessa kylpevä
linna on Disneyn studioiden logo, ja se nähdäänkin kaikissa Disneyn elokuvissa.
Disneyn animaatiostudioiden logo on taasen höyrylaiva Villellä viheltelevä
Mikki Hiiri. Linna on kuitenkin kuulunut aina Disney-klassikkojen alkuun: Lumikin aikoihin animaatiostudiot eivät
olleet vielä eriytyneet muusta Disneystä. Aluksi linna oli valkoinen ja
yksiulotteinen, mutta nykyään linna on kolmiulotteinen ja linnaa ympäröivää
maisemaakin näytetään katsojille. Linnan esiintyminen on saattanut vaihdella
klassikosta toiseen: jonkun klassikon alussa linna on maalattu paperille,
jossain linnan on vienyt mukanaan ufo. Varmaa on vain se, että jokaisen
Disney-klassikon edellä nähdään linna Tähti
toiveen toteuttaa -musiikkeineen tavalla tai toisella.
Yllättävän monessa
Disney-klassikossa tähdet ovat osa juoniympyröitä. Tähdet voivat vain tuikkia
taivaalla kauniina taustamaisemana, mutta ne otetaan puheeksi monessa
klassikossa. Pinocchiossa Geppetto
toivoo toivomustähdeltä oikeaa poikaa, ja tähdestä maan päälle laskeutuu Sininen
haltijatar. Peter Pan johdattaa Kultasen lapset Mikä-mikä-maahan, jonka
sijainti on toisessa tähdessä suoraan aamunkoittoon. Herttuatar hurmaa Thomas O’Malleyn
silmillään, jotka loistavat kuin tähdet, ja Leijonakuninkaassa
muinaiset kuninkaat katsovat tähdistä maanpäällistä elämää. Leijonakuninkaassa käydään muutenkin
hyvin syvällinen keskustelu tähdistä Simban, Timonin ja Pumban välillä. Herkuleksessa tähtien ja planeettojen
asennot kertovat Hadekselle otollisen ajan iskeä Olympokselle, ja tähtiin
kuvansa saavat todelliset sankarit. Aarreplaneetta
tapahtuu tähtien keskellä, ja Prinsessassa
ja sammakossa keskeisessä roolissa on toivomustähti Evangeline. Tähtiä
tuijottelemalla voit siis olla oman elämäsi Disney-prinsessa tai -prinssi!
Poikkeus sääntöön…
Tietysti Disney-klassikkojen
listallakin täytyy olla poikkeuksia, jotka vahvistavat säännöt! Kaikista
elokuvista ei esimerkiksi löydy laulettuja lauluja (Hiidenpata, Mestarietsivä Basil Hiiri), kaikki eivät perustu
johonkin kirjaan tai satuun (Räyhä-Ralf,
Bolt) eikä kaikissa toivota tähdistä (…aika moni!). Eniten klassikkojen
joukosta poikkeavat elokuvat ovat Fantasiat
sekä sota-ajan elokuvat. Fantasia ja Fantasia 2000 ovat hyvin taiteellisia,
klassisen musiikin kappaleisiin sovitettuja lyhyitä animaatioita, eikä
elokuvissa ole yhtenäistä juonta tai hahmoja. Myös sota-ajan elokuvat, Saludos Amigos, The Three Caballeros, Make
Mine Music, Pennitön ja suruton, Melody Time sekä The Adventures of Ichabod and Mister Toad, koostuvat useasta
lyhyestä animaatiopätkästä, ja monen elokuvan animaatiot ovat kokeellisia ja
halvalla, nopeasti tuotettuja. Nämäkään elokuvat eivät ole mitään
esimerkkitapauksia Disney-klassikoista. Fantasiat
ja sota-ajan elokuvat tuovat kuitenkin oman, pienen mutta tärkeän osansa
Disney-klassikkojen aikajanaan.
Siinä oli minun huomioitani Disney-klassikoita
yhdistävistä piirteistä. Anteeksi pitkä teksti, mutta en halunnut jakaa tätä
useaan eri osaan. Olet urhea, jos olet jaksanut lukea kaiken! Jäikö joku
klassikoita yhdistävä piirre minulta täysin huomiotta, joka sinusta kuuluu
ehdottomasti Disney-henkeen? Tai oletko kanssani toista mieltä jostakin
kohdasta? Lueskelen mielelläni kommenttejanne!
Hyviä huomioita olet tehnyt elokuvista. Disneyn elokuvissa tuntuu vähän olevan, että välillä on erilaisempia/kokeilevampia kausia, mutta lopulta yritetään palata siihen perinteiseen Disney-konseptiin, joka oikeastaan "lanseerattiin" jo Lumikissa. Mitäpä hyvää vaihtamaan? Silti harva elokuva tuntuu kliseiseltä tai samaa kaavaa toistavalta, vaikka monissa pystyykin näitä toistuvia rakenteita hahmottamaan. Kyllä Disneyllä osataan.
VastaaPoistaTykkäsin erityisesti tuosta kulttuuri-osiosta. Itse teologina kiinnitän aika paljon huomiota uskonnolliseen kuvastoon animaatioelokuvissa ja aihe on tosi kiehtova. Minun on kyllä oltava eri mieltä siitä, että uskontoa (erityisesti kristinuskoa) näytettäisiin vähemmän Disneyn elokuvissa kuin ennen. Uskontoa ei ole korostettu mielestäni hirveästi Disneyn elokuvissa missään vaiheessa, ja se on selkeänä teemana ainoastaan Notre Damen kellonsoittajassa (ja Fantasian Ave Maria-osuudessa kai vähän myös?). Kellonsoittaja on mielestäni aika kiintoisa uskonnollisuudessaan, koska en olisi koskaan ajatellut että Disneyllä olisi uskallettu näin voimakkaasti uskontoon kietoutuvaan lähdemateriaaliin. Amerikassa nämä uskonnonvapausjutut ovat aika herkkä aihe kuitenkin ja käsittääkseni joskus japanilaisissa animaatiosarjoissa esiintyvät ristit ovat joutuneet sensuurin kynsiin kun eivät lasten sarjaan jonkun mielestä sovi!
Mutta takaisin aiheeseen, jos mietitään leffoja viimeisen 15 vuoden ajalta niin kyllä kristinusko sielläkin välissä pilkahtelee. Esimerkiksi Lilo & Stitchissä Lilo rukoilee Jumalalta enkeliä itselleen kaveriksi (ja kiittää myös Stitchin saavuttua). Frozenissa Elsa kruunataan perinteisessä pohjoismaisessa puukirkossa ja uusimmassa Zootropoliksessakin jääkarhu tekee rinnalleen ristinmerkin (tässä vähän parodioidaan mafiaa ja italialaista katolilaisuutta). Mutta niin, olen kyllä samaa mieltä että esimerkiksi ei-länsimaisia hääperinteitä olisi mahtavaa nähdä Disneyllä :)
Tämä menee jo ohi aiheesta, mutta yksi mielenkiintoisimmista asioista Disneyssä on kuinka se on koko historiansa ajan keskustellut länsimaisen tarinaperinteen ja populaarikulttuurin kanssa hyvin vastavuoroisesti. Kuten mainitsitkin, tosi iso osa Disney elokuvista perustuu satuihin ja kirjoihin. Mutta esimerkiksi monista kansansaduista nykyään tutuin versio on nimen omaan Disneyn versio! Kun ajattelemme Tuhkimoa, näemme helposti hopeaan tai vaaleansiniseen pukeutuneen vaaleaverikön, vaikkei alkuperäinen satu kerro miltä Tuhkimo näytti. Jossain nykyaikaisissa kuvakirjoissa tms. näkee selvästi Disneyn vaikutuksen. Kirjoittaessani omaan blogiini juttua Kuningas Arthurista huomasin, että Merlin-velho on kaikissa jutussa käsittelemissäni animaatioissa ulkonäöltään samankaltainen kuin Disneyn Merlin. Monia Disneyn hahmoja siis yhdistää jonkinlainen tunnistettavuus tai ikimuistoisuus... Kutsummehan kauriinvasojakin usein tuttavallisesti vain bambeiksi.
Sanopa muuta! Vaikka Disney-elokuvissa onkin keskenään paljon samanlaisia piirteitä, eivät ne tunnu toistavan itseään ollenkaan, vaan jokainen elokuva tuntuu tuoreelta ja uudelta katselukokemukselta. Tietynlaisia kausia on havaittavissa klassikkorivistössä, ja yksittäisiä elokuvakokeiluja on siellä täällä, mutta ne vain onneksi rikastuttavat klassikkorivin monipuolisuutta. :)
PoistaNyt kun puhuit tuosta uskonnosta, niin alan minäkin huomata uusissa elokuvissa uskonnollista symboliikkaa. Elsan kruunajaisista minun pitikin mainita tekstissäni, mutta se näköjään unohtui. Lilon rukoilua en ollenkaan muistanut tekstiä kirjoittaessani, ja Zootropoliksen jääkarhun ristinmerkki ei jättänyt vielä aivoihini muistikuvia yhden katselukerran perusteella. Ja kyllähän myös Big Hero 6:ssa Tadashi haudataan hautausmaalle papin ollessa paikalla. Joten taidan vetää sanani takaisin uusien elokuvien uskonnottomuudesta.
Tuokin on ihan totta, että Disney on vaikuttanut todella paljon populaarikulttuuriimme. Muistan lukeneeni aiheesta jonkin blogitekstin, olikohan se sinun vai Disnerd Dreams -blogin Paulan kirjoittama...? Noista Grimmin saduista tosiaan tuntee parhaiten juuri Disneyn version, ja vaikkapa H.C. Andersenin Pienen merenneidon loppu kuulostaa todella väärältä ja julmalta! Disney on myös tutustuttanut sukupolvet tarinoihin, sillä vaikkapa juuri Bambin tai Dumbon tarinoista meillä Suomessa ei varmaan olisi aavistustakaan ilman Disneyn elokuvia, vaikka molemmista on kirja kirjoitettu. Notre Damen kellonsoittajankin avulla Notre Damen katedraaliin tulee aivan uusi ulottuvuus, kun yrittää etsiä kirkon torneista köyryselkäistä kellonsoittajaa. Kauriinvasat ovat minulle olleet aina bambeja, ja klovnikalat ovat varmasti monelle nemoja, kun taas onnekkaat hannuhanhia. Olisikin mielenkiintoista pohtia tätä Disneyn vaikutusta kulttuuriimme ihan kunnolla ajan kanssa.
Tämä oli todella mielenkiintoinen ja syväluotaava pohdinta. Eipä ole juurikaan mitään lisäämistä. :)
VastaaPoistaItse tykkään Disneyn pehmeästä tyylistä ja nykyään olen tottunut lauluihinkin joita pienenä en voinut sietää. :D
Jee! Kiva että tykkäsit! Ja kiva, että laulut ovat voittaneet sinut puolellensa! :)
Poista