2.10.2018

Jo selkäpiitä karmii muidenkin...



Rinki tinki tinkin ikärajaviikko alkaa eilisen esittelytekstin jälkeen varsinaisesti ahdistuksella – eli hämähäkkisymbolilla. Itse olen aikaisemmin ajatellut, että hämähäkki tarkoittaa kauhua, ja olenkin ihmetellyt, miksi symboli on esillä joissain elokuvissa. Ikärajaviikon ansioista tiedän minäkin nyt paremmin! ;) Elokuvien mahdollisesti aiheuttama ahdistus on syynä hyvin monen Disneyn ja Pixarin elokuvan ikärajan nostamiseen sallitusta seitsemään. 
 

AHDISTUS ELOKUVISSA


Elokuvissa ei käsitellä aina vain onnellisia ja iloisia asioita, vaan ne sisältävät tunteita laidasta laitaan: ilosta suruun, pelosta suuttumukseen. Ahdistusta elokuvissa voi aiheuttaa uhkaavat hahmot tai tilanteet, yli ymmärryksen menevät asiat, onnettomuudet, väkivaltaisuus, kuolema, yliluonnollisuus tai jännitys- ja kauhuelementit. Ahdistusta lisää elokuvien vakavuus ja asioiden kuvaaminen realistisesti. Avoimeksi jäävä loppuratkaisu aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin onnellinen loppu. Ahdistavan kohtauksen pituudella ei ole väliä, sillä toisia voi ahdistaa yksittäinen voimakas säikähdys enemmän kuin pitkä tai toistuva kohtaus. Ahdistuskategoriaan kuuluu elokuvasta mahdollisesti saatavat mallivaikutukset (esim. tosi-tv-ohjelmat, joissa tehdään hengenvaarallisia temppuja). Ahdistuksen tai väkivallan kategoriaan luokitellaan lisäksi alemmuudentuntoa luovat mallit, kuten seksismi, rasismi tai anoreksia. 

Ahdistuksen aiheet ovat aina yksilöllisiä, mutta myös ikä vaikuttaa suuresti ahdistusta aiheuttavaan asiaan. Alle kouluikäisiä lapsia pelottaa usein oudonnäköiset hahmot (möröt, noidat) ja voimakkaat tehosteet. Tämän takia kaikille sallituissa ohjelmissa ei voi olla pelonkiljahduksia, aggressiivista musiikkia tai kummittelua. Alle kouluikäiset eivät erota fiktiivistä ja todellista maailmaa toisistaan, ja samaistuvat helposti niin ihmisiin kuin puhuviin yksisarvisiin. Muistan itse ennen kouluikää pelänneeni kovasti Muumien Mörköä. 7-11-vuotiaita lapsia oudot hahmot eivät enää pelota, vaan pelottavampina koetaan hahmot, jotka ovat ulkoisesti ”normaaleja”, mutta sisäisesti pahoja. Psykologisesti lapsen omaa kokemusta lähelle tulevat tilanteet koetaan ahdistaviksi. Omasta kokemuksestani voin taas kertoa kouluikäisenä saaneeni kovasti traumoja elokuvasta, jossa lapsivalaan äiti kuolee, ja lapsi jää yksin valtamereen eksyksiin. Vanhempien kuolemisen tai yksin jäämisen pelko on ilmeisesti tuossa vaiheessa ollut itselläni suuri. 7-11-vuotiaiden elokuvissa ei myöskään voi olla pitkitettyä jännitystä, yliluonnollisuutta tai voimakkaita ääni- ja kuvatehosteita. 12-15-vuotiaiden sietokyky on kasvanut elokuvien sisällön suhteen, ja tämän ikäiset kaipaavatkin kovasti jännitystä ja seikkailuja. Ahdistusta voi aiheuttaa abtraktit asiat ja niiden seuraukset, ja esimerkiksi sota, onnettomuudet, väkivalta ja rikokset. Elokuvan jännitystä ei tule siis rakentaa väkivallan varaan, vaan tarinan, hahmojen tai tehosteiden ympärille. Tämän ikäiset eläytyvät vahvasti uhrin tunteisiin, ja tämän takia alle 16-vuotiaille ei saa näyttää elokuvissa itsemurhaa. 16-17-vuotiailla alkaa olla hyvät käsittelymekanismit elokuvien suhteen, ja kriittinen suhtautuminen mediaan kasvaa. K16-ohjelmissa voi olla voimakkaita tehosteita, ahdistavan intensiivinen tunnelma ja kohtalaista järkyttävyyttä. K18-leiman elokuva saa, jos sen sisältö on äärimmäisen järkyttävää, julmaa tai väkivaltaista. Nämä elokuvat aiheuttavat katsojissa vastenmielisyyttä. 

Mikäli lapsi, nuori tai aikuinen katsoo hänelle liian ahdistavia elokuvia, voi ahdistavuus ilmetä erilaisina stressireaktioina. Ahdistus voi esimerkiksi aiheuttaa painajaisia, unihäiriöitä tai häiritseviä ajatuksia. Liiallinen ahdistus voi haitata lapsen normaalia kehittymistä. Ahdistuksen aiheet, määrä ja sen aiheuttamat oireet ovat kuitenkin aina yksilöllisiä. 


DISNEY JA AHDISTUS


KAVI on määritellyt, että 45 Disneyn klassikkoa pitää sisällään ahdistusta. Pixarin elokuvista ahdistuksen aiheita nähdään 18 kappaleessa. En ihmettele ikärajaa suurimmassa osasta elokuvista. Pinocchio on mielestäni ehkä se kaikkein pelottavin Disney-animaatio, ja elokuva sisältää ahdistavia kohtauksia paljon. Pelkästään jo lapsen (tai puunuken) karkaaminen kotoa voi tuntua lapsikatsojasta ahdistavalta, mutta tämän lisäksi Pinocchio vangitaan marionettiteatteriin, hänen nenänsä kasvaa valehtelusta jättimäiseksi, hän muuttuu aasiksi ja hän joutuu valaan nielemäksi. Pelottavia ja oudonnäköisiä hahmojakin elokuva on pullollaan: ainakin minulle Stromboli, Huvitusten saaren johtaja ja Monstro-valas tuovat kylmiä väreitä, vaikka olenkin jo aikuinen! Elokuva on myös väritykseltään hyvin synkkä ja paikoitellen tunnelma on hyvinkin ahdistava. 

Itse olen monesti kuvitellut, että Dumbo on perheen pienimmillekin sopiva elokuva, sillä siinä seikkailee söpö pieni elefantti – eikä elokuva ole edes kauhean pitkä, joten pienimmätkin jaksavat keskittyä elokuvaan sen keston ajan. Katsoin Dumbon kuitenkin ehkä noin vuosi sitten pedagogisin silmin (ajatellen, voisinko näyttää sen lapsille (ex-)työpaikallani), ja kauhistuin monia eri kohtauksia. Ahdistusta elokuvassa voi aiheuttaa Dumbon äidin kohtalo: ensin elefanttiäiti hurjistuu poikasensa kiusaamisesta (mikä on aika pelottavan näköistä!), ja sitten äiti suljetaan vankilaan. Dumbo jää siis aivan yksin synkkään ja julmaan maailmaan! Ahdistusta Dumbossa voi aiheuttaa myös elefanttiparan syrjiminen. KAVI:nkin mukaan ahdistusta elokuvassa voi aiheuttaa alemmuudentuntoa luovat mallit, kuten rasismi tai seksismi. Lisäisin alemmuudentuntoa luovalle listalle myös toisten syrjimisen ulkonäön perusteella. Dumbon esitykset sirkuksessa ja etenkin niiden epäonnistuminen ovat tunnelmaltaan myös ahdistavia, ja abstraktit pinkit elefantit voivat pelottaa joitakin katsojia kovasti. 

Disneyn vanhoista klassikoista löytyy siis paljonkin ahdistavia aineksia (vai mitä sanotte Lumikin paosta metsän läpi, Liisan Ihmemaan oudoista otuksista ja Hiidenpadan pelottavuuksista?), mutta suurin osa Disneyn uudemmasta tuotannostakin joutuu melkeinpä automaattisesti K7-osastolle ahdistavuutensa takia. Tällä hetkellä uusin Disneyn klassikko Vaiana on välillä hyvinkin ahdistava elokuva. Vaiana karkaa kotoaan vanhempiensa kielloista huolimatta, ja ero vanhemmista tuntuu pienistä lapsista maailman kauheimmalta asialta. Hirviöiden maailma Lalotai on hyvinkin ahdistava paikka outoine ja pelottavine hirviöineen, ja pelotuksen väreitä saa aikaan myös jättimäinen laavahirviö Te Ka. Frozenissa Elsan masennusoireet ja yksinäisyys voivat tuntua katsojista ahdistavilta (jos ne aikuisistakin tuntuu, ks. tästä tekstistä huonoimmat elokuvat), kun taas Prinsessassa ja sammakossa vilun väreitä luovat tohtori Facilierin varjohahmot. 


Pixarin nyt ilmestyneistä 20:stä elokuvasta 18 sisältää ahdistusta aiheuttavia elementtejä. Vaikka Toy Storyjen elävät lelut voivat tuntua jännittävältä ja hauskalta ajatukselta, voi ajatus lelujen liikkumisesta tuntua pelottavalta yksin huoneeseensa nukkumaan jäävästä lapsesta – varsinkin, jos mieleen muistuu Sidin karmaisevat lelukokeilut. Pimeässä huoneessa Monsterit Oy -elokuvan monsterit voivat tuntua myös yllättävän todellisilta, ja ahdistavuutta voi lisätä se, että kuvittelee viiden eri tunteen säätelevän pään sisällä kaikkia omia toimintojaan. WALL-E:n luomista tulevaisuuden uhkakuvista lapsi ei uskalla puhuakaan: elokuvan mukaan maapallo on saastunut siihen mennessä, kun lapsi on kasvanut aikuiseksi. Onhan robotitkin jo keksitty, joten maailmanloppu ei voi olla kaukana. 

Seuraavat Disneyn ja Pixarin elokuvat sisältävät ahdistusta (eli niissä on hämähäkkimerkki): 

Lumikki, Pinocchio, Fantasia, Dumbo, Bambi, Saludos Amigos, Make Mine Music, Melody Time, The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, Liisa Ihmemaassa, Prinsessa Ruusunen, 101 dalmatialaista, Viidakkokirja, Pelastuspartio Bernard ja Bianca, Topi ja Tessu, Hiidenpata, Mestarietsivä Basil Hiiri, Oliver ja kumppanit, Pieni merenneito, Bernard ja Bianca Australiassa, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin, Leijonakuningas, Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja, Herkules, Mulan, Tarzan, Fantasia 2000, Aivan villit, Keisarin uudet kuviot, Atlantis, Lilo ja Stitch, Aarreplaneetta, Karhuveljeni Koda, Pikku Kananen, Riemukas Robinsonin perhe, Bolt, Prinsessa ja sammakko, Kaksin karkuteillä, Räyhä-Ralf, Frozen, Big Hero 6, Zootropolis, Vaiana, Toy Story 1, 2 ja 3, Ötökän elämää, Monsterit Oy, Nemoa etsimässä, Ihmeperhe 1 ja 2, Rottatouille, Wall-E, UP, Autot 2, Urhea, Inside Out, Kunnon dinosaurus, Doria etsimässä, Coco ja Monsterit-yliopisto.


Omasta lapsuudestani muistan Disneyn elokuvia katsoessani pelänneeni hirveästi Mestarietsivä Basil Hiiren Ratigan-pahista. Varsinkin lopputaistelussa Ratigan muuttuu joksikin aivan hirvittäväksi otukseksi. En muista pelänneeni muita otuksia tai kohtauksia Disneyn elokuvista lapsena, vaikka nyt aikuisena monet kohtaukset jännittävät ja tuntuvat siltä, että niistä olisi mahdollista saada pahojakin lapsuuden traumoja. Disneyn ulkopuolisista animaatioista muistan kokeneeni ahdistusta Muumeista, Anastasiasta, Hopeanuolesta ja Ruohometsän kansasta

Muistatko omasta lapsuudestasi, mitä elokuvaa pidit pelottavana tai ahdistavana? Jäytävätkö lapsuuden traumat sieluasi yhä? Entä ahdistaako joku Disneyn tai Pixarin elokuva sinua suunnattomasti tänä päivänä? 


LÄHTEET: 

 
LISÄÄ LUETTAVAA: 

- Pyörivä nuoli -blogin teksti: Mitä tehdä kun elokuvat ahdistavat? (lue tästä)
- Pyörivä nuoli -blogin teksti: Kuinka kohdata Mörkö? (lue tästä)
- Pelottavimmat Disney-klassikot TOP5 (lue tästä)
- Pelottavimmat kohtaukset Disney-klassikoista (lue tästä)

13 kommenttia:

  1. Osuvasti kuvailtu nuo ahdistavuudet disney leffoissa.
    Mulle ei onneksi tullut juuri mistään elokuvasta traumoja tai vastaavia, mutta siltikin pidin joitakin elokuvia ahdistavina, kuten Lumikkia ilkeän äitipuolen takia, Pinokkiota koska siinä ilkeys kohdistuu pikkulapseen, Pientä Merenneitoa koska Ursula oli melko kriipi, Hiidenpataa josta ei varmaan tarvi kertoa miksi, Pocahontasia koska John Smithin teloitus, Bambi koska Ihminen, Leijonakuningas koska Mufasa kuolee, Pelastuspartio Bernard ja Bianca koska koko tunnelma on hirvittävää, etenkin se että pieni lapsi kidnapattiin ja hän on vankina keskellä suota, ja toivoo epätoivoisesti apua, Nalle Puhista se Möhköfantit ja Tärpät laulu, en tiedä mikä siinä ahdisti, ja Dumbo koska ajatuskin siitä että joutuisi kokonaan eroon omasta äidistään, oli melko ahdistavaa. Ja näitä katsoessani olin melko pieni, noin tarhalainen.
    Nykyään minua ei niin ahdista mitkään elokuvat, vaikka edelleen jännitän mm. Bambia ja Pelastuspartio Bernard ja Biancaa, vaikka ne on silti yks mun suosikkeja.
    Ja etenkin mun veljeni tytärpuoli pelkäsi Zootropolista, tai ainakin viimeistään sitä kohtausta missä Nick muka villiintyi, kun katselin sitä hänen, veljeni ja tämän ex-vaimon kanssaan toissa vuonna uutenavuotena. Hän oli silloin joku yli puolitoista vuotta, eli vähän liian nuori katsomaan sitä.

    Mullakin on ollut Disneyn ulkopuolelta ahdistavia sarjoja/elokuvia, joista merkittävin on Muumien Mörkö ja lastenkodista karkaaminen, Henkien Kätkemä, ja Teletapeista se Karhu ja Leijona. En oikeen muista kaikkea mitä pelkäsin pienenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsitpas kommentissasi useamman ahdistavan kohtauksen Disney-elokuvista. Bambissa esiintyvä ihminen on kyllä jotain todella kauheaa!!! Jännittävää tunnelmaa luo entisestään se, ettei ihmistä koskaan näytetä elokuvassa. Jo pelkkä Bambissa esiintyvä niitty (kesälläkin) saa minussa aikaan vilunväristyksiä. Hui. Ja ai ai ai, ihan varmasti on Nickin villiintyminen jännittänyt veljentyttöraukkaasi. Itse haluan pitää ikärajoista kiinni mahdollisten omien lasteni kanssa, ja tämä tunne vahvistui näitä tekstejä kirjoittaessa.

      Enpäs muuten tainnut missään näissä blogiteskteissä mainita, mutta KAVI:n mukaan K7-elokuvia saa katsoa 5-vuotiaat lapset huoltajiensa seurassa, jos huoltajat ovat sitä mieltä, että heidän lapsensa on tarpeeksi kypsä käsittelemään siinä esiintyviä asioita - ja jos huoltaja on siis itse mukana katsomassa elokuvaa. Sen sijaan päiväkodeissa/kouluissa/kerhoissa pitää pitää kiinni ikärajoista ohjelmia lapsiryhmälle näytettäessä.

      Muumien Mörkö on kyllä todella pelottava! Minä olen Muumeista pelännyt lisäksi muurahaiskarhua (joka muuttuu siiliksi), ja taikurin hatusta peikoksi muuttuvaa Muumipeikkoa. Ja oli se jäänoitakin aika hirveä. Teletappeja katsoessani olin jo sen verran iso, että karhu ja leijona oli mielestäni parasta koko ohjelmassa! XD Okei, ehkä tappivanukkaan ja imurin jälkeen.

      Poista
  2. Tämä ikärajaviikko vaikuttaakin mielenkiintoiselta! Itse tiesin, että hämähäkki symboloi ahdistusta, mutta en oikein ollut selvillä siitä, mitä ahdistukseen sisältyy. Nyt sitten opin senkin, kiitos siitä. :)

    Itse olen onneksi suurimmaksi osaksi säästynyt lapsuuden traumoilta elokuvia katsoessa, mutta muistan kyllä, että Nemoa etsimässä minua ahdisti, kun Nemo joutuu eroon isästään ja Rottatouillessa rottien pakomatka elokuvan alussa ja Remyn joutuminen erilleen perheestään. Että kyllä se perheen menettämisen pelko taisi olla aika suuri.

    Minäkin pelkäsin pienenä Mörköä, jopa siinä määrin, että minua pelotti avata erään muumikirjan sivua, jossa oli Mörön kuva. Muista animaatioista on jäänyt mieleen Henkien kätkemän kohtaus, jossa Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi. Sen verran tramatisoiduin, etten ole vieläkään pystynyt katsomaan kyseistä elokuvaa uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olepa hyvä! Minäkin olen kyllä oppinut paljon asioita ikärajoista näitä tekstejä kirjoittaessani! :)

      Oijoi, Pixarin elokuvat ovat pääseet ahdistamaan sinua Disneyn klassikkoja enemmän. Henkien kätkemässä mainitsemasi kohtaus on kyllä todella karmiva, varsinkin elokuvan ensimmäisellä katselukerralla! Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran vasta vanhempana, mutta kyllä tuo kohtaus ainakin värisytti. Lisäksi se Kasvoton-hirviö on elokuvassa aika karmaiseva.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teksti!

    Tähän ikään mennessä, monet traumaattiset asiat ovat päässeet unohtumaan, mutta Muumien ajoittainen painostava tunnelma nappaa vieläkin. Olen siitä outo tapaus että pidän myös ahdistavista tunteista.

    On hienoa, että meillä on tällaiset ikärajaluokitukset. Painottaisin kuitenkin vanhempien osuutta sen suhteen miten keskustella ja käsitellä ahdistavia asioita lapsen kanssa. Liika suojelu on melkeinpä yhtä vahingollista ja pelkkä läsnäolo ei välttämättä anna lapselle riittäviä eväitä käsitellä näkemäänsä.

    Kiitos tästä mainiosta artikkelisarjasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että teksti - ja koko postaussarja - oli mielestäsi mielenkiintoinen! Jotain uutta blogiin kirjoittaessa aina jännittää, että millaisen vastaanoton se saa. :)

      Ymmärrän tuon lauseesi, jossa toteat pitäväsi myös ahdistavuuden tunteesta. Ja onhan se totta, että "ahdistavat" kohtaukset ohjelmissa kertovat yleensä ohjelman jännittävyydestä. Jos elokuvassa ei olisi mitään jännitettä, voisi kyseessä olla aika tylsä ohjelma. Ja ahdistavuuden näyttäminen ohjelmissa auttaa myös katsojaa käsittelemään ahdistavuuden tunnetta, ja näyttää, että siitä on mahdollista päästä yli. Eli oma tärkeä roolinsa ahdistavilla kohtauksilla kuitenkin on!

      Ihan oikeassa olet myös tuosta, että vanhempien rooli on todella tärkeä lasten elokuva- ja tv-katselun opettelemisen suhteen. Tärkeää olisikin, että vanhemmat katsoisivat lapselle uuden elokuvan ensimmäisen kerran yhdessä lapsen kanssa (jos lapsi haluaa katsoa sen joka perjantai viiden kuukauden ajan, niin ehkä sitä ei silloin tarvitse joka kerta katsoa mukana...), jotta olisivat läsnä jännittävissä kohtauksissa turvana, ja jotta voisivat keskustella elokuvasta. Jos aikuinen ei ole elokuvaa nähnyt, ei sen pelottavia kohtauksia voi käsitellä lapsen kanssa. Liika suojelu ei sekään ole tosiaan hyvästä, vaan hyvä olisi seurata "kultaista keskitietä"... ikärajoja noudattaen! ;)

      Poista
  4. Suurimmat elokuvatraumani olen saanut Leijonakuninkaasta. Näin sne 4 vuotaana elokuvateatterissa, pari vuotta myöhemmin isäni kuoli. Ei yhtä raa´alla tavalla kuin Mufasa, mutta kuoli kuitenkin. En pysty katsomaan Leijonakuningasta ilman kyyneleieitä ja muistoja mitä se tapahtuma herättää sisälläni. Koen muutenkin Leijonakuninkaan olevan huono ja aivan liian yliarvostettu elokuva. Olen vanhempana koittanut antaa uuden mahdollisuuden, ei ole auttanut. Tämä on yksi syy, miksi kannustan todella suuresti näitä ikärajoja. Luin muuten jutun, jossa joku amerikkalainen kukkahattutäti oli valittanut Ihmeperhe 2 ohjaajalle kun 4v lapsenlapsi ei ollut jaksanut katsoa elokuvaa. Ohjaaja oli syyttänyt tätä mummoa että miksi vienyt edes lapsen katsomaan koko elokuvaa, kun ikäraja on 7.

    Toinen lapsuuden inhokki oli Bambi, sitä taasen olen aikuisena oppinut rakastamaan. Topin ja Tessun kanssa koin ahdistavaksi, kuin myös Pocahontasin. Ehkä siksi kun loppu ei ollut nin onnellinen kun kaverukset/rakastavaiset eivät saaneetkaan olla yhdessä.

    Mörkö muisto on minullakin: menin aina niissä ensimmäisissä mörköjaksoissa ensin sohvan taakse ja lopulta makkariin sängyn alle piiloon. Muissa jaksoissa se ei säikyttänyt. Pahin oli se ihan Mörön ensiesiintyminen Muumien kuistilla. Kun vuosi sitten sairastuin masennukseen pyrin visualisoimaan sen pahan olon päässäni ja se oli ihan kuin Muumipeikon unessa: Mörkö oli masennukseni ja ahdistukseni ja se pahan olon möykky, jota koitin juosta karkuun kuin Muumipeikko ja aina niilä pahimmilla hetkillä kun tuli esim. paniikkikohtaus mörkö kietoi kätensä pääni ympärille. Tämän visuaalisen kuvan avulla pystyin itse helpommin käsittelemään ja puhumaan pahasta olostani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkien kätkemän unohdin mainita. Minua kuvotti se vanhempien muttuminen possuiksi ja se mummeli, jolla oli se kammottava näppy. Elokuvan tunelamaa ahdisti se kun näin sen 12 vuotiaana japaniksi ja kun ne hahmot oikeasti huutavat. Tämä on yksi syy, miksi en pidä animesta, kaikki hahmot aina huutavat. Minulle jäi tosi pahoja traumoja kaikkeen animeen, varsinkin Ghiblin tuotantoon, sillä se animaatiotyyli on niissä minusta aivan karmivaa. Vasta pari vuotta sitten katsoin ne kaikki mieheni mieliksi ja Tulikärpästen haudasta ei saa edes puhua, sillä menetän yöuneni. En sitten tiedä onko se ylianalysointia, mutta Naapurini Totoro on minusta karmivaja kuvotava elokuva. Minusta on ihan selvä, että se Totoro on symboli kuolemalle.

      Poista
    2. Ihan hirveää kyllä, että Leijonakuningas on aiheuttanut sinulle niin suuret traumat. Kuten ehkä tiedät, olen kanssasi aivan toista mieltä elokuvasta, sillä minusta se on mahtavin Disney-klassikoista! Ja hahaa, animeissa hahmot tosiaankin huutavat japaniksi! XD Minäkin ihmettelin sitä kovasti jotakin Ghiblin elokuvaa ensimmäistä kertaa katsoessani, mutta nyttemmin olen tottunut siihen. Ghiblin elokuvista löytyy paljon kauheuksia ja ahdistavuutta, mutta itse pidän noiden elokuvien visuaalisesta ilmeestä ja erikoisista juonista. Mielipiteensä kullakin. :)

      Ihan oikein mummolle, että hänelle vastattiin tuolla tavalla Ihmeperhe 2:sta. Valvotaankohan Suomessa ikärajoja elokuvateattereissa? Olen muistavinani, että joskus joltain nuorelta lapselta olisi kysytty hänen ikäänsä mennessämme katsomaan jotain elokuvaa, mutta muistini voi tehdä tepposet... Vähän pöhköähän se olisi, jos ikärajoja ei millään tavalla valvoittaisi. Ainakin K18-elokuvista 10-vuotiaat on helppo pistää pihalle, mutta ehkäpä K7-elokuviin eksyy välillä juuri 4-vuotiaita vanhempiensa kanssa...?

      Mörön ensiesiintyminen on kyllä hirveä! Muistan itsekin menneeni Mörköä mummulassa aina sohvapöydän alle piiloon. Mutta onpas hyvä, että Möröstä on ollut sinulle myös apua masennuksesi kanssa! Pahan olon visualisoiminen auttaa varmasti monen muunkin asian käsittelyssä, ja ehkä tauti on helpompi voittaakin visualisoinnin myötä. Voimia ja jaksamista sinulle!!! <3

      Poista
  5. Itsellä Disney elokuvat eivät aiheuttaneet järkyttäviä ahdistuksia. Toki Tuhkimon lukitseminen torniin, Lumikin pako metsään, Mufasan kuolema ja Bambin äidin kuolema kovin järkyttivätkin.

    Pienenä pelkäsin ja ahdistuin muumien möröstä, Hopeanuolesta kokonaisuutena kuin myös Ruohometsän kansasta (tätä en ole edes aikuisena pystynyt katsomaan uudestaan) Aivan pienenä pelkäsin myös hulluna Rölliä sekä Morsoa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhkimon lukitseminen torniin on muuten toden totta ahdistava kohtaus! En ole itse koskaan tullut ajatelleeksikaan sitä, mutta onhan se! Muutkin mainitsemistasi kohtauksista ovat järkyttäviä, mutta eivät tosiaan minullekaan ahdistuksia ole aiheuttaneet.

      Hyvin samanlaiset ahdistuksen aiheet on meillä ollut kyllä muista kuin Disneyn elokuvista. Minäkään en ole katsonut Ruohometsän kansaa koskaan uudestaan, ei tee mieli. En sitä lapsenakaan pystynyt katsomaan loppuun: muistan äitin laittaneen ohjelman kiinni kesken kaiken ja sanoneen, että tätähän ei katsota. Ja hyvä niin! Morso ja Rölli ovat olleet minusta jännittäviä, mutta en ole koskaan pelännyt niitä. Mutta en kyllä yhtään ihmettele, että joku on! :)

      Poista
  6. En muista, että oisin pelännyt pienenä jotain Disney juttuja. Ainoa mikä tulee mieleen on Nalle Puh ja Möhköfantti elokuvasta se Möhköfantti-laulu.
    Tää oli aika epänormaalia, mutta mä pelkäsin säätiedotusta. En muista miksi.
    Kaikkein eniten mä pelkäsin Pikku Kakkosen jäävaroitusta. Erityisesti sitä loppua missä se nalle sanoi sen "varokaa heikkoa jäätä, hmm".
    Luin joku aika sitten jostain, että nallen äänen tehnyt henkilö ois ottanut ainakin kymmenen ottoa siitä kohdasta, missä nalle puhui, ettei lopputulos olis ollut pelottava. En usko, kun tiedän monia, jotka on pelänneet sitä. Pelkään vieläkin sitä jäävaroitusta, vaikka oon jo 16.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Möhköfantit ja törpät -laulu on kyllä Dumbon Vaaleanpunaisten elefanttien veroinen, enkä ihmettele, miksi laulut voivat pelottaa katsojia. Aika abstraktia ja outoahan se meininki on - ja Nalle Puhissa vielä pahantahtoista kaupan päälle. :P

      Muistelen, että veljenikin olisi pelännyt lapsena "Varokaa hekkoa jäätä, hmmmmm" -kohtaa. Itse aina naureskelin nallen viimeiselle hyminälle, kun en ymmärtänyt, miksi sen piti olla lopussa. En ymmärrä vieläkään. On muuten jännää, miten ihmiset tuntuvat pelänneen tuossa animaatiopätkässä nimenomaan nallen repliikkiä, eivätkä itse jäihin putoamista!

      Poista