Disney-klassikot

Vuoden 2012 syyskuussa aloitin mittavan projektin: kirjoittaisin kaikista Disney-klassikoista elokuva-arvostelun. Tuolloin klassikkosarja ylsi Nalle Puhin uuteen elokuvaan asti. Hitaasti mutta varmasti projektini eteni eteenpäin, ja sain kirjoitettua suunnilleen yhden arvostelun kuukaudessa. Hitaan projektini aikana Disney-klassikoista ilmestyi vielä neljä lisää, joista uusimmasta, Zootropoliksesta, en ole vielä arvostelua kirjoittanut. Kirjoitan sen vasta kun elokuva ilmestyy kotilevitykseen. Haluan kuitenkin nyt koota ajatuksiani klassikoista, sillä Zootropoliksen DVD:n tai Blu-rayn odottamiseen menisi vielä pari kuukautta – enkä malta enää odottaa! 

Minun klassikkolistaani kuuluu yhteensä 55 elokuvaa. Olen yhdistänyt samaan listaan niin Euroopan kuin Amerikan klassikkolistat, joiden välillä on eroavaisuuksia parin elokuvan suhteen. Yhdysvaltojen klassikkolistalla on tällä hetkellä 54 elokuvaa, Suomessa 53. (Zootropolista en ole laskenut tähän määrään mukaan.) Oma klassikkolistani vastaa siis oikeastaan Yhdysvaltojen listaa, paitsi että olen lisännyt siihen elokuvan Aivan villit, joka on lisätty klassikkolistaan Euroopassa Amerikassa listalla olevan Dinosaurus-elokuvan tilalle. Suomen klassikkolistalta puuttuu myös Nalle Puhin uusi elokuva, joka Yhdysvalloissa lasketaan klassikoksi. Oli miten oli, olen siis kolmen ja puolen vuoden aikana katsoessani klassikoita tarkkaillut niitä monelta eri kantilta. Eräs näkökulma katsomiseeni on ollut, että mikä asia tekee Disney-klassikosta Disney-klassikon. Mitkä asiat yhdistävät Disney-klassikot toisiinsa? Mistä tietää, että kyseessä on saman studion tekemä elokuvasarja? En sano, etteikö alle listaamiani asioita löytyisi muidenkin studioiden elokuvista. Listalla olevat asiat ovat kuitenkin tyypillisiä Disney-klassikoille, ja ne toistuvat useammassa kuin yhdessä listan(i) 55 elokuvassa.

Aikakausi näkyvissä

Disney-klassikot ovat oman aikakautensa tuotteita. Kustakin klassikosta on näkyvissä, millä vuosikymmenellä elokuva on tehty. Tämän takia Lumikki näyttää meistä tänä päivänä todella konservatiiviselta ja vanhoilliselta elokuvalta. Lumikin ilmestymisvuonna 1937 maailmankuva ja naiskuva olivat ihan toisenlaisia kuin nykyään, ja elokuva on tehty vallitsevien käsitysten mukaan. Saman syyn takia klassikkolistan alkupäästä löytyy lähinnä vaaleaihoisia ihmisiä, ja tummaihoiset nähdään stereotyyppisinä hahmoina, kuten Pinocchio-elokuvan mustalainen Stromboli. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että Walt Disney olisi ollut rasisti tai sovinisti. Se johtuu siitä, että koko maailma oli yleisestikin rasistinen ja sovinistinen, eikä käyttäytymismallia paremmasta vielä ollut. Alkuaikojen Disney-klassikoissa myös uskonnollisuus oli enemmän pinnalla: niin Lumikki kuin Pinocchion isä Geppettokin rukoilee. Uskallanpa väittää, että uskonto oli 1940-luvulla näkyvämmässä roolissa ihmisten arkielämässä kuin nykyään.  Toisen maailmansodan aikana Disneyllä ei taasen ollut varaa tehdä kunnollisia elokuvia, eikä tosin yleisöäkään sen puoleen, joten sotavuosien aikana tehdyt elokuvat Saludos Amigosista The Adventures of Ichabod and Mister Toad -elokuvaan ovat klassikkorivistön mustia lampaita.

Klassikkolistalla eteenpäin siirtyessä uskonnollisuus häviää, ja naisista tulee itsenäisempiä ja vahvempia hahmoja. Maailmankuva muuttuu, ja Disneyn elokuvat muuttuvat sen myötä. 90-luvulla tehdyissä Aladdinissa ja Herkuleksessa on paljon viittauksia sen ajan populaarikulttuuriin, ja jo nyt monet näistä viittauksista menevät minulta ohi. Lampunhenki esittää esimerkiksi monia amerikkalaisia 90-luvun kuuluisuuksia, jotka eivät tämän päivän suomalaiselle ole tuttuja. Viime vuonna julkaistussa Big Hero 6:ssa elokuvan hahmo ottaa ensimmäistä kertaa selfien, ja uusimmassa klassikossa Zootropoliksessa älypuhelimet ja erilaiset applikaatiot ovat jo arkipäivää. 60 vuoden päästä nämä älylaitteet näyttävät varmasti todella vanhanaikaisilta. Vuosien vierimisen huomaa myös elokuvan tempon nopeutumisessa. Sama ilmiö koskee muitakin kuin vain animaatioelokuvia: vielä 60-luvulla elokuvat etenivät verkkaisaan tahtiin, kun nykyään kaiken pitää tapahtua nopealla tempolla ja mieluiten räjähdysten kera. Niinpä meistä vanhat elokuvat tuntuvat usein tylsiltä, kun olemme tottuneet uusiin tapahtumarikkaisiin elokuviin. Disney-klassikoista ajan kulumisen huomaa tietenkin myös animaation kehittymisestä ja musiikin erilaisuudesta.  

Tunteet

”For every laugh there should be a tear,” sanoi Walt Disney eläessään. Sanojen taustalla oli ajatus siitä, että elokuvien piti Disneyn mielestä aiheuttaa katsojissaan monenlaisia tunteita. Elokuva ei saa olla pelkkää ilon riemujuhlaa, vaan välillä hahmojen pitää kohdata vastoinkäymisiä. Samoin surun tai pelon tunteeseen ei saa jäädä vellomaan liian kauan, vaan vastapainoksi katsojan ahdistukselle pitää näyttää iloisempia aikoja. Näin tapahtuu oikeassakin elämässä: koko elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan välillä on hyviä ja välillä huonoja päiviä. Tämä tunteesta tunteeseen vaihtelu tekee elokuvasta mielenkiintoisen seurata. Suuri osa esimerkiksi Tuhkimon viehätysvoimaa perustuu siihen, kuinka huonosti kohdellun tytön elämä muuttuu satumaiseksi. Ei ole sattumaa, että ennen haltijatarkummin tuloa Tuhkimon sisarpuolet repivät hänen vaatteensa hajalle ja Tuhkimo menettää kaiken uskonsa unelmiin. Tuhkimon toivon menettäminen saa katsojan sympatiat asettumaan naisen puolelle, ja surun ollessa suurimmillaan kohta saapuva ilo tuntuu paljon voimakkaammalta. Toisaalta taas Leijonakuninkaassa Mufasan kuolema ei tuntuisi niin pahalta, jollei olisi nähnyt, kuinka hyvä isä hän on Simballe ja kuinka hauskaa heillä on keskenään. Kokonaisvaltaisen elokuvakokemuksen kannalta onkin mielestäni suotavaa, että katsoja saa itkeä ja nauraa hahmojen mukana.

Vakavuus

Disney-klassikoissa ei ole koskaan pelätty käsitellä vakavia teemoja. Walt Disney Animation Studios ei miellä animaatioita vain lasten kulutustavaraksi, vaan käsittelee niissä myös aikuisia kiinnostavia aiheita. Hyvin monessa elokuvassa käsitellään tietyn ihmisryhmän syrjimistä, kuten Notre Damen kellonsoittajassa, Pocahontasissa ja Mulanissa. Myös kuolemaa uskalletaan käsitellä, eikä sitä pidetä tabuna, josta lapset eivät saa kuulla. Minusta kuolemasta pitääkin voida puhua lasten kanssa. Elokuvien avulla aihe on helppo ottaa puheeksi. Esimerkiksi Bambin katsomisen jälkeen lasta ei saa jättää yksin pelkäämään oman äidin kuolemista. Asiasta pitää keskustella lapsen kanssa, ja selittää, että äidin mahdollisesti kuollessa joku kyllä pitää lapsesta huolen, aivan niin kuin Bambistakin. Elokuvista näemme myös sen, että kuolemantapauksen jälkeenkin tapahtuu hyviä asioita. Bambista kasvaa fiksu ja filmaattinen peura, Simbasta tulee leijonakuningas ja Hiro pelastaa maailman – tai ainakin San Fransokyon.

Teeman samanlaisuus

Monen Disney-klassikon juoni kulkee samoja reittejä pitkin, ja elokuvan lopputuloksen voi aavistaa jo ennalta: hyvät voittavat, pahiksille käy köpelösti. Usein Disneyn animaatioissa alkuasetelma on tämä: nuori päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä, vaan kaipaa jotain muuta ja haluaa saavuttaa jotain suurempaa. Ariel haaveilee elävänsä ihmisten maailmassa, Liisa haaveilee olevansa mielenkiintoisemmassa maailmassa, Oliver haluaa itselleen omistajan ja Räyhä-Ralf haluaa olla sankari. Koko elokuvan ajan päähenkilö yrittää pyrkiä tätä päämäärää kohti ja lopulta siinä onnistuukin.

Disney-klassikot pyörivät samojen teemojen ympärillä. Kristilliset arvot, kuten kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky näkyvät klassikoissa. Hahmot, jotka pitävät toisten puolta ja ovat heikoille ystävällisiä, tulevat yleensä saavuttamaan suuria. Esimerkkeinä tästä toimikoon Thomas O’Malley, joka auttaa aristokatteja pääsemään kotiinsa kaupunkiin maaseudulta, ja Purri, joka uhrautuu tuhotakseen hiidenpadan. Molempien esimerkkien hahmot ovat aluksi itsekkäitä, mutta ystävälliset sanat (ja toisessa tapauksessa tähtisilmät) saavat Thomasin ja Purrin luonteenkin muuttumaan. Disney-klassikoissa käsitellään ystävyyttä (Topi ja Tessu), perhettä (Frozen) ja rakkautta (Kaunotar ja Hirviö). Monessa klassikossa teemana on aikuistuminen ja oman itsensä muuttaminen kypsempään suuntaan, kuten vaikka elokuvissa Aarreplaneetta ja Peter Pan. Myös oman itsensä löytäminen koetaan hyväksi teemaksi, ja siitä saamme näytteet elokuvissa Mulan, Tarzan ja Herkules. ”Loppu hyvin, kaikki hyvin” on myös oiva teema, jota jokainen klassikko toteuttaa. Hyvä voittaa aina pahan, vaikka jotkut klassikoista loppuvatkin surumielisiin tunnelmiin, kuten Pocahontas ja Miekka kivessä.

Hahmojen samanlaisuus

Jokaisesta Disney-klassikosta löytyy samantyyliset hahmot, ja nämä perushahmotyypit pysyvät samoina vuodesta toiseen. Ensinnäkin elokuvassa tulee olla päähenkilö. Elokuva nähdään päähenkilön silmien kautta ja tietenkin tämän näkökulmasta. Toki elokuvissa katsotaan välillä tapahtumia, joita tapahtuu muuallakin kuin päähenkilön välittömässä läheisyydessä, mutta päähenkilöä ei missään vaiheessa syrjäytetä päähenkilön pallilta. Esimerkiksi Aladdinissa näemme välillä, mitä Jafar juonii, mutta Aladdinista ei edes Jafarin kohtauksissa tehdä pahista, jota vastaan Jafar taistelee, vaan tiedämme koko ajan, kuka elokuvan oikea pahis on. Juoni seuraa lisäksi Aladdinin tarinaa, ei Jafarin. Elokuvan päähenkilö saa aina eniten ruutuaikaa ja hahmosta on yritetty tehdä se kaikkein mielenkiintoisin. Toisinaan päähenkilön ”hyvyys” estää kuitenkin mielenkiintoisten ominaisuuksien olemassaolon, ja yltiömäisestä hyviksestä saattaa tulla vain tylsä. 

Päähenkilöllä on elokuvassa usein vakava ystävä tai toveri, johon hän voi turvautua ja jonka kanssa hän kokee elokuvan tapahtumat. Tämä toveri on toisinaan päähenkilön rakkaudenkohde, kuten Jane ja Hirviö, tai hän voi olla ihan pelkkä ystävä, kuten Lilo ja Stitch tai Filuri. Tämän vakavasti otettavan ystävän lisäksi päähenkilön ystävänä on hauskuuttaja-ystäviä. Nämä hauskat hahmot tuovat elokuvaan huumoria, mutta he osaavat tarpeen tullen olla päähenkilön tukena ja turvana. Hauskuuttaja-hahmoja ovat esimerkiksi Baloo, Mushu, seitsemän kääpiötä, Lampunhenki ja Olaf. Joissain tapauksissa elokuvan päähenkilöt osallistuvat hauskuuden tekemiseen, kuten elokuvissa Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Usein hyvisten puolelle kuuluu myös joku viisas, esimerkillinen hahmo, jolta päähenkilö hakee neuvoja ja johdatusta. Viisaita hahmoja ovat Kaarnamuori, Mufasa, Merlin, Risto Reipas ja Mama Odie. 

Päähenkilöllä on aina joku vastustava voima, joka vastustaa päähenkilön pääsemistä tavoitteisiinsa. Tästä vastustavasta voimasta on tehty usein julma ja ilkeä pahis, joka haluaa tavoitella omaa etuaan tai vain luoda kaaosta maailmaan. Disney-klassikoissa onkin nähty kenties elokuvahistorian muistettavampia pahiksia Lumikin Kuningattaren, Pahattaren, Jafarin ja Cruella de Villin muodossa. Näillä pahiksilla on seuranaan aina kätyreitä, joita he käyttävät suunnitelmiensa toteuttajina tai joille he vain paljastavat ilkeitä suunnitelmiaan. Kätyreitä ovat muun muassa Töppö, Jago, herra Hiss ja Kelmilän veljekset. Kaikissa klassikoissa vastustavaa voimaa ei ole kuitenkaan kulminoitu yhteen tiettyyn henkilöön, vaan sitä tarkastellaan yleisemmällä tasolla. Lilo ja Stitch, Bolt, Karhuveljeni Koda ja Dumbo ovat esimerkiksi elokuvia, joissa ei ole yhtä tiettyä pahista, vaan vastustavana voimana toimivat muun muassa ennakkoluulot suuria korvia kohtaan.

Kulttuuri

Walt Disney Animation Studios on amerikkalainen animaatiostudio. Niinpä ei ole ihmekään, että studion tuottamat animaatiot näyttävät ja perustuvat länsimaalaiseen kulttuuriin. Tarinat, joihin Disney-klassikot perustuvat, on kirjoittaneet joko eurooppalaiset tai amerikkalaiset kirjailijat. Kirjoja kunnioittaakseen elokuvat tapahtuvat kulttuurisesti samoissa paikoissa kuin lähdeaineistonsa. Disneyn elokuvia on kritisoitu tästä länsimaalaisuudesta ja valkoihoisuudesta, mutta tekeehän Studio Ghiblikin vain japanilaiseen kulttuuriin kuuluvia elokuvia. Disneyn klassikkorivistöön kuuluu myös muista kulttuureista kertovia elokuvia, kuten Mulan, Pocahontas ja vuodenvaihteessa ilmestyvä Moana. Eri kulttuureita käsitellään myös muissa elokuvissa, kuten Notre Damen kellonsoittajassa. Tietystihän Disney voisi laajentaa omaa kulttuurista repertuaariaan, mutta toisaalta ymmärrän länsimaalaisuuden voittokulun. 

Joissain Disney-klassikoissa käsitellään uskontoa. Disney-universumin perususkonto on kristinusko, ja nähtävillä on sekä protestanttista että katolilaista haaraa. Monessa elokuvassa rukoillaan Jumalalta apua: Lumikissa, Pinocchiossa ja Pelastuspartio Bernard ja Biancassa. Uskonto on esillä enemmän alkuaikojen Disney-klassikoissa kuin vaikkapa 2000-luvulla ilmestyneissä. Kaikki Disney-elokuvissa tapahtuvat häät on ilmiselvästi kristinuskon kannattajien suorittamia. Häämekotkin ovat ilmiselvää länsimaista designia – ja aikakaudelleen tyypillistä, kuten Arielin muhkeahihainen häämekko meille näyttää. Olisi mielenkiintoista nähdä animaatioelokuvissa välillä vaikka juutalaiset häät. Notre Damen kellonsoittajassa kristinusko on ehkä näkyvimmässä roolissa mistään Disney-elokuvasta: onhan elokuvan keskeinen tapahtumapaikka Notre Damen katedraali. Katolilaisessa kirkossa Esmeralda rukoilee kokonaisen laulun verran, ja kirkon arkkidiakoni osallistuu elokuvan jännittävimpiin tapahtumiin. Kristinuskon ohella Disney-klassikoissa nähdään vilaukselta myös muita uskontoja, mutta ne esiintyvät samoissa elokuvissa, missä nähdään ei-länsimaista kulttuuriakin. Pocahontasissa eletään luonnonhenkien ja esi-isien johdatuksessa, Herkuleksessa uskotaan antiikin jumaliin ja Mulanissa rukoillaan esi-isien apua. Aladdinissa olisi mahdollisuuksia käsitellä islamia, mutta valitettavasti elokuvassa ei lainkaan käsitellä uskontoa (vaikka taitaa Sulttaani mainita kerran Allahin).

Lähdeteos

Suurin osa Disney-klassikoista perustuu jonkun kirjailijan jo kirjoittamaan satuun tai tarinaan. Grimmin veljesten tarinat ovat olleet inspiraation lähteenä monelle Disney-klassikolle, kuten Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa Ruususelle ja Kaksin karkuteillä -elokuvalle. Lapsille tarkoitettuja kirjoja on myös mm. A.A. Milnen Nalle Puh, Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Carlo Colladin Pinocchio, joista kaikista on tehty suunnilleen samanniminen Disney-animaatio. Lasten kirjallisuuden ohella myös aikuisille tarkoitetut kirjat ovat päässeet Disney-klassikoiden lähdeteoksiksi. T.H. Whiten kirjasta The Once and Future King on tehty elokuva Miekka kivessä, Charles Dickensin kirja Oliver Twist toimi inspiraationa elokuvalle Oliver ja kumppanit ja A.C. Doylen Sherlock Holmes -kirjat toimivat taustalla Mestarietsivä Basil Hiiren seikkailuissa. Big Hero 6:n kohdalla mallia on otettu Marvelin sarjakuvasta. 

Laadukkaat kirjat ja sadut ovat siis inspiroineet Disney-klassikkojen tekijöitä, ja heillä on ollut tarve tuoda tarina uudelleen päivänvaloon. Disney ei ole kuitenkaan tuonut tarinoita valkokankaalle suoraan kirjan sivuilta, vaan tarinoita on aina muokattu jollakin tavalla. Usein tarinoita on muokattu lapsille sopivammiksi, kuten Notre Damen kellonsoittajassa, jonka alkuperäisteoksessa Pariisin Notre-Dame ihmisiä kidutetaan ja päähenkilöt kuolevat lopussa. Kirjoissa olevia hahmoja ollaan saatettu poistaa elokuvasta, kuten Pariisin Notre-Dame -kirjassa esiintyvä runoilija Gringoire, tai elokuviin on saatettu lisätä hahmoja, joita kirjassa ei ole, kuten Pieneen merenneitoon Pärsky ja Sebastian. Kirjoissa olevia hahmoja on myös tehty mielenkiintoisemmiksi, jotta katsoja jaksaisi kiinnostua tapahtumista ja henkilöistä. Esimerkiksi Lumikki-sadussa seitsemän kääpiötä lähinnä vain mainitaan, mutta elokuvassa jokainen kääpiö on saanut oman persoonallisuuden ja heistä jokaisesta tulee yksilöllisiä omia itsejään. Kirjojen ja satujen tarinoita on pitänytkin muokata, jotta varsinkin saduista tulee valkokangas-kelpoisia. Jos satuja ei ”lihotettaisi” yhtään, elokuvat olisivat hyvin jaksomaisia ja loppuisivat jo puolisen tunnin kohdalla. Toisaalta joitakin tarinoita on lyhennetty, sillä koko Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjan tapahtumien läpikäymiseen kuluisi ties kuinka monta tuntia.

Animaatiotyyli

Disney-klassikoita yhdistää tietty, Disneymäinen animaatiotyyli. Vertaillessa Disney-klassikkojen hahmoja muiden studioiden hahmojen kanssa erottaa ne selkeästi toisistaan. Voi tosin olla, että eri studioiden tekemien hahmojen erottaminen toisistaan vaatii harjaantunutta silmää, jota minulla on ainakin Disneyn animaatioiden suhteen kertynyt aika runsaasti… kröhöm… Millaista sitten on Disneyn elokuvien animaatiotyyli? En ole opiskellut kuvataidetta tai elokuvataidetta, saati sitten animaatiota, joten en osaa kuvailla animaatiotyyliä oikeilla sanoilla. Minusta näin maallikkona Disneyn animaatiotyyli on jollain lailla pyöreää ja pehmeää. Pyöreitä ja kaarevia muotoja käytetään niin hahmoissa kuin ympäristössäkin. Poikkeuksiakin toki löytyy, esimerkiksi Prinsessa Ruususessa graafiset muodot ja suorat viivat valtaavat valkokankaan. Disneyn animaatioissa hahmoille on annettu myös suuret ja pyöreät silmät, joilla katsojien sydämet voitetaan puolelleen. 

Animaatiohahmojen suunnittelussa Walt Disney Animation Studios nojaa todellisuuteen, ja monen elokuvan hahmojen mallina on käytetty eläviä eläimiä (Bambi, Leijonakuningas) ja ihmisiä (Lumikki, Tuhkimo). Hahmoille on helpompi luoda aidonnäköisiä liikkeitä ja ilmeitä, kun näkee ensin, miltä ne näyttävät. Hahmoista ei olla kuitenkaan haluttu tehdä liian aidon näköisiä, joten heille on lisätty ne suuret silmät. J Elokuvien ympäristöä varten on myös käyty tutkimassa olemassa olevia paikkoja, jotta luonto ja luonnonvoimat näyttävät aidoilta. Näin esimerkiksi lumi näyttää niin todelliselta elokuvassa Frozen. Disneyllä mietitään aina myös tarkasti elokuvan väritystä. Iloiseen tunnelmaan sopii kirkkaat ja runsaat värit, surullisemmassa kohtauksessa värityskin on harmaata. Hyvin monessa Disney-klassikossa sinisestä on tullut elokuvan hyvisten väri (Belle, Aladdin) ja punaisesta pahiksen väri (Gaston, Jafar). Monen pahiksen vaatekaapista on löytynyt myös violettia päällepantavaa (Yzma, Ursula, Lumikin Kuningatar, Matami Mimmi).

Laulut

Suurin osa Disney-klassikoita on musikaaleja. Shermanin veljekset, Howard Ashman, Alan Menken, Robert Lopez, Kristen Anderson-Lopez ja monet muut säveltäjät ovat tehneet Disney-musiikista sydäntä lämmittävää ja päähän soimaan jäävää. Kaunotar ja Hirviö menettäisi suuren osan vetovoimastaan ilman ihanaa balladia Tyttö sekä hän, eikä Elsan taianomaista muuttumista jääkuningattareksi voisi esittää pelkkänä yksinpuheluna. Minun mielestäni lauluilla on suuri merkitys elokuvan ”klassisuudessa”, ja parhaat Disney-klassikot ovat mielestäni musikaaleja mielettömän hienoine lauluineen. Tiedän, että monet inhoavat kesken tapahtumien laulamaan rupeavaa hahmoa, mutta minä olen aina pitänyt niistä (kuten olen varmaan sanonut jo tuhat kertaa…)! Laulujen aikana pitkiä tapahtumasarjoja voidaan esittää lyhyessä ajassa. Yhden laulun aikana esimerkiksi Mulan oppii taistelemaan, Tarzanista kasvaa mies ja Herkules treenaa itselleen mahtavat muskelit. Lauluissa hahmo voi kertoa katsojille tunteita, joita ei muuten tulisi ilmi. Onhan itsekseen laulaminen paljon hyväksyttävämpi ajatus, kuin itsekseen puhuminen (vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole). Laulun avulla Ariel kertoo meille halustaan päästä ihmisten maailmaan, Lumikki kertoo haaveilevansa prinssistä ja Liisa unelmoi maailmasta, jossa kaikki olisi toisin. Laulujen avulla juonta kuljetetaan myös eteenpäin, kuten esimerkiksi tehdään heti Herkuleksen alussa muusien laulaessa jo tapahtuneista tapahtumista. Samaan tapaan juoni etenee tohtori Facilierin solmiessa kaupat Naveenin kanssa ja Merlinin opastaessa Arttua elämän erilaisissa opeissa. Kaikkien juonen kannalta eteenpäin vievien laulujen lisäksi osa lauluista on tarkoitettu vain viihdyttämään – ja ne laulut ovat usein parhaita! Hahmot saavat pistää jalalla koreaksi Hakuna matatan (jolloin Simba tosin myös kasvaa), Katti tahtoo olla jokaisen ja Apinalaulun aikana. Disney-klassikkojen laulut ovat todella taitavasti sävellettyjä ja sanoitettuja, ja minun elämääni ne ovat ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 

Laulettujen laulujen ohella emme saa myöskään unohtaa elokuvan taustamusiikkia! Taustamusiikilla on hyvin tärkeä rooli kohtauksen tunnelman luomisessa. Bambi ja hänen äitinsä syömässä heinää niityllä ei visuaalisesti vaikuta kovin jännittävältä, mutta kun taustalla soi ahdistava ja jännitystä luova musiikki, on katsoja varma, että jotain tulee kohta tapahtumaan – enkä minä ainakaan voi mitään sille, että alan toivoa kohtauksen olevan ohi. Jännittävä tai pelottava kohtaus muuttuukin usein helpommin katseltavaksi, jos volyymin kääntää pois. (Näin minä teen usein liian pelottavia elokuvia tai sarjoja katsoessani.) Kohtaus, jossa on kova kiire ja jossa tehdään paljon asioita nopeasti, saa lisää voimaa musiikista, joka tukee kiireen tuntua. Hiljalleen taustalla soiva viulu ei siis silloin ole paras valinta kohtaukseen. Viulut sen sijaan sopivat usein romanttisiin kohtauksiin. Monessa surullisessa kohtauksessa taas minun kyyneleeni alkavat virrata juuri raastavan ja kauniin musiikin johdosta, joka tukee hahmojen surua. Ei siis aliarvioida musiikin mahtavaa voimaa!

Linna ja tähdet

Disney-elokuvat alkavat nykyään aina linnalla, jonka yli keijupöly tekee kaaren. Yö valaistuksessa kylpevä linna on Disneyn studioiden logo, ja se nähdäänkin kaikissa Disneyn elokuvissa. Disneyn animaatiostudioiden logo on taasen höyrylaiva Villellä viheltelevä Mikki Hiiri. Linna on kuitenkin kuulunut aina Disney-klassikkojen alkuun: Lumikin aikoihin animaatiostudiot eivät olleet vielä eriytyneet muusta Disneystä. Aluksi linna oli valkoinen ja yksiulotteinen, mutta nykyään linna on kolmiulotteinen ja linnaa ympäröivää maisemaakin näytetään katsojille. Linnan esiintyminen on saattanut vaihdella klassikosta toiseen: jonkun klassikon alussa linna on maalattu paperille, jossain linnan on vienyt mukanaan ufo. Varmaa on vain se, että jokaisen Disney-klassikon edellä nähdään linna Tähti toiveen toteuttaa -musiikkeineen tavalla tai toisella. 

Yllättävän monessa Disney-klassikossa tähdet ovat osa juoniympyröitä. Tähdet voivat vain tuikkia taivaalla kauniina taustamaisemana, mutta ne otetaan puheeksi monessa klassikossa. Pinocchiossa Geppetto toivoo toivomustähdeltä oikeaa poikaa, ja tähdestä maan päälle laskeutuu Sininen haltijatar. Peter Pan johdattaa Kultasen lapset Mikä-mikä-maahan, jonka sijainti on toisessa tähdessä suoraan aamunkoittoon. Herttuatar hurmaa Thomas O’Malleyn silmillään, jotka loistavat kuin tähdet, ja Leijonakuninkaassa muinaiset kuninkaat katsovat tähdistä maanpäällistä elämää. Leijonakuninkaassa käydään muutenkin hyvin syvällinen keskustelu tähdistä Simban, Timonin ja Pumban välillä. Herkuleksessa tähtien ja planeettojen asennot kertovat Hadekselle otollisen ajan iskeä Olympokselle, ja tähtiin kuvansa saavat todelliset sankarit. Aarreplaneetta tapahtuu tähtien keskellä, ja Prinsessassa ja sammakossa keskeisessä roolissa on toivomustähti Evangeline. Tähtiä tuijottelemalla voit siis olla oman elämäsi Disney-prinsessa tai -prinssi!

Poikkeus sääntöön…

Tietysti Disney-klassikkojen listallakin täytyy olla poikkeuksia, jotka vahvistavat säännöt! Kaikista elokuvista ei esimerkiksi löydy laulettuja lauluja (Hiidenpata, Mestarietsivä Basil Hiiri), kaikki eivät perustu johonkin kirjaan tai satuun (Räyhä-Ralf, Bolt) eikä kaikissa toivota tähdistä (…aika moni!). Eniten klassikkojen joukosta poikkeavat elokuvat ovat Fantasiat sekä sota-ajan elokuvat. Fantasia ja Fantasia 2000 ovat hyvin taiteellisia, klassisen musiikin kappaleisiin sovitettuja lyhyitä animaatioita, eikä elokuvissa ole yhtenäistä juonta tai hahmoja. Myös sota-ajan elokuvat, Saludos Amigos, The Three Caballeros, Make Mine Music, Pennitön ja suruton, Melody Time sekä The Adventures of Ichabod and Mister Toad, koostuvat useasta lyhyestä animaatiopätkästä, ja monen elokuvan animaatiot ovat kokeellisia ja halvalla, nopeasti tuotettuja. Nämäkään elokuvat eivät ole mitään esimerkkitapauksia Disney-klassikoista. Fantasiat ja sota-ajan elokuvat tuovat kuitenkin oman, pienen mutta tärkeän osansa Disney-klassikkojen aikajanaan. 

Siinä oli minun huomioitani Disney-klassikoita yhdistävistä piirteistä. Anteeksi pitkä teksti, mutta en halunnut jakaa tätä useaan eri osaan. Olet urhea, jos olet jaksanut lukea kaiken! Jäikö joku klassikoita yhdistävä piirre minulta täysin huomiotta, joka sinusta kuuluu ehdottomasti Disney-henkeen? Tai oletko kanssani toista mieltä jostakin kohdasta? Lueskelen mielelläni kommenttejanne!