Atlantis - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :) 

On vuosi 1914. Milo Thatch työskentelee Washington DC:ssä Smithsonian-instituutin kattilanlämmittäjänä. Milo on isoisänsä lailla tutkimusmatkailijaluonne, ja hänellä on pakonomainen tarve löytää Atlantiksen kadonnut kaupunki. Milon työpaikan pomot ovat jo kyllästyneitä Milon ainaisiin aneluihin Atlantis-tutkimusryhmän rahoittamiseksi, ja koettuaan epäreilua kohtelua jo ties kuinka monennen kerran Milo eroaa työstään. Kotiin päästyään Milo löytää olohuoneestaan salaperäisen naisen nimeltä Helga Sinclair. Helga johdattaa Milon työnantajansa Preston Whitmoren luo. Whitmore kertoo olevansa Milon isoisän vanha tuttu. Isoisän vielä eläessä hän löysi kadonneen Suojelijan Eepos -kirjan, joka johdattaa lukijansa Atlantikseen. Whitmore jäi Milon isoisälle velkaa Atlantikseen suuntautuvan tutkimusmatkan rahoittamisen, ja nyt Milo pääsee kirja-kartanlukijaksi, sillä hän on ainoa, joka osaa tulkita Atlantiksen kieltä. Tutkimusretkelle mukaan lähtee pommiekspertti Vinny Santorini, kokki Cookie, tohtori Sweet, kaivajaekspertti Myyrä, mekaanikko Audrey Ramirez, kuuluttaja Wilhelmina Packard, luutnantti Helga Sinclair ja retkikuntaa johtava komentaja Rourke. Matka kohti Atlantista voi alkaa! 

Suojelijan Eepos johdattaa tutkimusretkikunnan Atlantin merelle lähelle Islantia, jossa tutkijat jatkavat matkaansa sukellusveneen kyydissä. Sukellusvene sukeltaa yhä syvemmälle etsien pohjalta merenalaista vuonoa, joka johdattaisi Atlantikseen. Haaksirikkoutuneiden laivojen hautausmaalla tutkimusretkikunnan kimppuun hyökkää Leviathan, mekaaninen merihirviö. Retkueen pitää paeta sukellusveneestä pelastusveneisiin, sillä Leviathan tuhoaa koko ison laivan. Milon pelastussukellusvene pääsee juuri ja juuri pakoon Leviathanin raivoisaa hyökkäystä pakenemalla samaiseen vuonoon, joka johdattaa Atlantikseen. Tutkimusretkikunta on nyt pienentynyt puolella, ja pelastuneet jäsenet viettävät hiljaisen hetken menetettyjen puolesta. 

Jäljelle jäänyt retkikunta lähtee etenemään yhä syvemmälle maan alle rekka-auto-jonossa. Myyrän kaivamistaidot ja Vinnyn räjäytystaidot tulevat tarpeeseen maanalaisella matkalla. Retkikunta alkaa myös hyväksyä vihdoin Milon joukkoihinsa. Eräänä yönä retkikunnan kimppuun hyökkää tulikärpäsparvi, joka saa kosketuksellaan tavarat syttymään tuleen. Sekasorron myötä Milo eksyy muusta porukasta. Haavoittuneen Milon löytävät salaperäiset alkuasukkaat. Heistä eräs nainen parantaa Milon haavan vain koskettamalla tätä. Milo lähtee seuraamaan äkisti tiehensä lähteviä alkuasukkaita, ja löytää itsensä pian kallionkielekkeeltä, josta näkyy alla seisova tarunomainen Atlantis. Muu retkikunta löytää Milon perässä paikalle, ja myös Milon tapaamat alkuasukkaat saapuvat kielekkeelle. Milon parantanut nainen esittäytyy prinsessa Kidaksi, ja hän toivottaa retkikunnan tervetulleeksi Atlantikseen. 

Atlantikseen päästyään Kida vie retkikunnan tapaamaan isäänsä, kuningas Kashekim Nedakhia. Kuningas ei kuitenkaan ole innostunut ulkopuolisesta maailmasta saapuneista vieraista, vaan käskee näiden lähteä seuraavana aamuna kotiinsa. Milolle jää siis aikaa tutustua Atlantikseen Kidan johdolla, ja Milo on yhtä innostunut kuin pieni poika karkkikaupassa tutkiessaan Atlantiksen kulttuuria. Milolle selviää, että atlantislaiset ovat unohtaneet Atlantiksen kielen ja oman perintönsä, ja koko kulttuuria uhkaa rappeutuminen. Milolle selviää myös, että kaikkien atlantislaisten kaulakorussa oleva hohtava kristalli on Atlantiksen voimalähde, joka suojelee kaupunkia ja antaa asukkaille pitkän iän. Kaupungin ihmeitä tutkiessaan Milo huomaa liian myöhään, kuinka Rourke kaivaa rekka-autoista esiin aseet valloitusaikeissa. Rourke kidnappaa prinsessan pakottaen kuningaksen kertomaan, missä Atlantiksen salainen voimanlähde sijaitsee. Tämä voimanlähde selvittäisi maanpäällisen maailman kaikki energiaongelmat. Rourke ei siitä välitä, että voimalähteen poisvieminen Atlantiksesta tuhoaisi koko kaupungin. Voimalähteen sijaintia etsiessään Rourke tulee murhanneeksi kuninkaan. Kuninkaan valtaistuinsalin alta Rourke löytää luolan, jossa salainen kristalli sijaitsee. Yllättäen kristalli lumoaa Kidan, ja kristallin kaikki voima siirtyy prinsessaan. Niinpä Rourke porukkoineen kidnappaa prinsessan jättäen Atlantikseen moraalin omaavat Milon, Myyrän, Audreyn, Vinnyn, Cookien, tohtori Sweetin ja Wilhelminan. 

Rourkeen pettynyt Milo kokoaa itsensä ja päättää taistella miestä vastaan. Milo opettaa atlantislaisille heidän lentävien koneidensa käyttöä, joka kaupunkilaisilta on unohtunut. Näiden kalanmuotoisten lentoalusten kanssa atlantislaiset lähtevät Rourken perään Milon johdolla. Taistelu Kidasta käydään sammuneen tulivuoren sisällä. Taistelussa Rourke ja hänen tiimikaverinsa Helga kohtaavat kohtalonsa. Julma kohtalo odottaa kuitenkin myös atlantislaisia, sillä taistelu on saanut tulivuoren heräämään, ja laavamassat pursuavat Atlantista kohti Milon ja kumppaneiden perässä. Atlantikseen päästyään kristallin voimilla tankattu Kida herättää henkiin kaupunkia ympäröivät kivijättiläiset, jotka luovat suojakennon kaupungin ympärille. Niin laavamassat ohittavat kaupungin, ja kaikki pelastuvat. Kristallin voimat palaavat taas entiseen muotoonsa, ja Kida palaa entiselleen. 

Pian koittaa päivä, jolloin tutkimusretkikunta palaa kotiinsa. Atlantislaiset antavat heille kotiin viemiseksi Atlantiksen aarteita, joiden avulla kaikki retkikunnan jäsenet elävät laadukasta elämää loppuelämänsä ajan. Milo ei kuitenkaan palaa maan päälle, vaan hän jää Atlantikseen asumaan. Milo opettaa atlantislaisille heidän kieltään, ja pian kaupungin kulttuuri kukoistaa entisessä loistossaan. Näin Milo pääsee elämään onnellisena kauan tutkimassaan kaupungissa Atlantiksessa yhdessä kaupunkia hallitsevan Kidan kanssa. 

Disneyn Atlantis perustuu tunnettuun myyttiin Atlantiksen kadonneesta saaresta. Kreikkalainen filosofi Platon mainitsi vuonna 360 eKr. Timaios ja Kritias -dialogeissaan Atlantis-nimisen saaren, joka sijaitsi Herakleen pylväiden takana, ja joka upposi mereen luonnonkatastrofin seurauksena yhden päivän ja yhden yön aikana 9000 vuotta eKr. Kaikki myöhemmät Atlantista koskevat kirjoitukset pohjautuvat Platonin teksteihin. Jotkut tutkijat etsivät vielä tänäkin päivänä todisteita Atlantiksen olemassaolosta, ja toiset uskovat Platonin keksineen Atlantiksen vain esimerkkitapaukseksi huonosti hoidetusta valtiosta. Disneyn Atlantis on saanut vaikutteita Platonin ohella myös Edgar Caycen Atlantis-teksteistä ja Jules Vernen romaanista Matka maan keskipisteeseen. Atlantis-elokuva on Suomessa Disneyn klassikko numero 40, kun taas Yhdysvalloissa se on klassikko numero 41. Eroavaisuus klassikkonumeroinnissa johtuu Dinosaurus-elokuvasta, jota pidetään Amerikassa klassikkona, muttei Suomessa (lue aiheesta tarkemmin tästä). Atlantiksesta tuli ensimmäinen (muttei viimeinen) Disneyn klassikkolistaan kuuluva scifi-elokuva. Atlantiksen ensi-ilta oli vuonna 2001, ja elokuva menestyi odotettua huonommin. Niin Disney peruutti kaikessa hiljaisuudessa elokuvalle suunnitellun televisiosarjan ja Disneylandiin suunnitellun kohteen. 

Atlantis on neljäs Disneyn klassikko, jossa ei ole yhtään laulettua laulua itse elokuvan aikana lopputekstejä lukuun ottamatta. Edelliset lauluttomat Disney-klassikot ovat olleet Hiidenpata, Bernard ja Bianca Australiassa ja Dinosaurus. Lauluttomuudella elokuvan haluttiin erottuvan edeltävistä Disney-klassikoista, ja elokuvaa työnnettiin kohti action-genreä. Elokuvan tekijöillä olikin Atlantiksen tekovaiheessa päällään T-paidat, joissa luki: ”Atlantis – Fewer songs, more explosions” (eli käännettynä: ”Atlantis - Vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä”). Atlantiksessa on kuitenkin paljon kohtauksia, joissa dialogia ei ole paljoa, joten taustamusiikilla oli tärkeä rooli tunnelman luomisessa. 

Atlantiksen animointia varten animaattorit tekivät matkan New Mexicon (Yhdysvalloissa) maanalaisiin luoliin inspiraatiota saadakseen, ja he myös tutkivat paljon 1900-luvun teknologiaa saadakseen elokuvasta aidon tuntuisen. Elokuvan tekijät olivat myös päättäneet, ettei atlantislaiset tai heidän arkkitehtuurinsa olisi kreikkalaistyylistä, millaiseksi tarujen Atlantis yleensä kuvitellaan. Atlantiksen kulttuuri ja arkkitehtuuri olivat sekoitus mm. mayojen, intialaisten ja tiibetiläisten kulttuurista. Atlantislaisille kehitettiin myös oma kieli, joka olisi äitikieli kaikille muille kielille. Atlantiksen teossa käytettiin huomattavan paljon CGI-tietokoneteknologiaa. Tietokoneella tehtiin esimerkiksi Leviathan, sukellusveneet, Atlantiksen sydän (kristalli) ja kivijättiläiset. Tietokoneanimaation lisäksi elokuvassa on käytetty ihan perinteistä animaatiota. Omasta mielestäni Atlantiksen animaatio on hyvin liian geometristä ja palikkamaista, ainakin jos sitä vertaa Disneyn perinteiseen pyöristettyyn piirustusjälkeen. Vaikka Prinsessa Ruususen geometrisyys kiehtoo minua, on Atlantiksen piirustustyyli minusta epämiellyttävä. 

Atlantiksen päähenkilö on Milo Thatch, jota voi kuvailla todelliseksi nörtiksi. Milo on koko elämänsä haaveillut löytävänsä Atlantiksen isoisänsä jalanjälkiä seuraten. Muut ovat vähätelleet ja kiusanneet Miloa tästä haaveesta, mutta Milon päättäväisyys ja itsetunto ei ole kokenut kolahduksia vähättelystä huolimatta. Milo on ystävällinen muita kohtaan, vaikkei aina tajuakaan, etteivät muut ole yhtä kiinnostuneita hänen ihailemistaan asioista. Nörttimäisen ulkokuoren sisällä sykkii lempeä ja empaattinen sydän. Atlantiksessa asuva prinsessa Kida on iältään yli 8500 vuotta. Hän kokee yhtäläistä kiinnostuneisuutta ulkomaailmaa kohtaan, kuin mitä Milo tuntee Atlantista kohtaan. Kida on luonnonlapsi ja hyvin naiivi, eikä usko kenestäkään mitään pahaa. Kuningassuvun jäsenenä Kida omaa itseltäänkin salassa olevia voimia. Elokuvan pahis on komentaja Rourke, jonka pahismaisuus paljastuu vasta elokuvan loppuvaiheessa. Katsoja voi kuitenkin päätellä Rourkella olevan kierouksia mielessään jo miehen ensiesiintymisestä lähtien. Komentaja Rourke haluaa valtaa vain itselleen, ja on valmis pettämään kumppaninsa pahan paikan tullen. Koko Atlantis-elokuva kuhisee sivuhenkilöitä, ehkä vähän liikaakin minun makuuni. Sivuhenkilöiden runsaus vie ruutuaikaa päähenkilöiden kehittymiseltä, ja Milo jääkin hieman etäiseksi hahmoksi. Myös Rourken pahismaisuutta olisi voitu korostaa mielestäni enemmän. 

Kuten olen edellä jo todennut, Atlantiksen animaatio tai henkilöhahmot eivät vakuuta minua. Valitettavasti myös Atlantiksen tarina jää minulle etäiseksi. Tuntuu, että elokuvaan on yritetty vääntämällä vääntää jotain tunteellisuutta, niin herkkiä tunteita kuin hassutteluakin, mutta yritykseksi se jää - ainakin minun kohdallani. Mikään kohtaus ei saa minua liikuttumaan, pelkäämään tai nauramaan. Tai okei, onhan Rourke loppunsa koittaessa aika hurja… Tunteettomuus ei johdu siitä, etteikö elokuvan juoni olisi hyvä. Atlantis kulkee koko ajan sulavasti eteenpäin (ehkä liiankin nopeasti?), eikä katsojaa ala tylsistyttää missään vaiheessa. Tunteettomuutta aiheuttaa juuri se, etteivät hahmot ole onnistuneita. Miinusta minun kohdallani elokuvalle tuo myös elokuvan lauluttomuus. Uskon, että Atlantiksellakin on faninsa, minä vain en ole yksi niistä. 

”Tässä on sulle neljä perusravintoo: pavut, pekoni, viski ja läski.”
- Cookie