Miekka kivessä - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :)

Kauan sitten keskiajalla Englannin kuningas kuoli, jolloin Lontooseen asetettiin miekka, joka oli upotettu alasimeen. Siitä, kuka nostaisi tuon miekan, tulisi seuraava Englannin kuningas. Vuodet vierivät, muttei kukaan saanut nostettua miekkaa irti… Kauempana Lontoosta metsikössä asustelee Merlin, tietäjä, pöllönsä Arkhimedeksen kanssa. Sattuman kautta Merlinin majaan eksyy pieni poika, Arttur. Arttur on orpo lapsi, joka elää erään Hector-ritarin luona ja toimii ritarin lapsen Kayn aseenkantajana. Merlin päättää ruveta opettamaan Artturia ja hän saakin tähän luvan Hectorilta pienen kovistelun kautta. 

Merlin pitää Artturille ensimmäisen oppitunnin vallihaudassa. Tietäjä muuttaa heidät molemmat kaloiksi. Veden alla Merlin opettaa, että ihmisen tulee itse osata päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Erityisen tärkeä opetus on se, että järki voittaa voiman. Tämä tulee opittua käytännössä, sillä veden alla suuri hauki lähtee jahtaamaan pientä Arttur-kalaa. Arttur saa käyttää kaikkea järkeään päästäkseen eroon hauesta. Lopulta Arkhimedes saa kuitenkin pelastaa Artturin pinteestä. 

 
Artturille määrätään paljon kotitöitä. Merlin pitää omia opetuksiaan kotitöitä tärkeämpänä, joten hän taikoo tiskit tiskaamaan itsensä ja vie Artturin metsään, jossa taikoo pojan ja itsensä oraviksi. Puiden oksilla tietäjä alkaa aluksi pitää oppituntia painovoimasta, kunnes tyttöorava ilmestyy paikalle ja ihastuu Arttur-oravaan. Nyt Arttur saa tehdä kaikkensa, jotta pääsee pakoon lemmenkipeästä oravasta. Merlin naureskelee Artturin tilanteelle kunnes saa itsekin riesakseen ihastuneen oravan. Tällöin tietäjä muuttaa heidät takaisin ihmisiksi ja tyttöoravat jäävät pettyneenä itkemään epäonneaan. Arttur oppii, että rakkaus on suurin voima maailmassa. 

Kolmas oppitunti alkaa Merlinin työhuoneesta, linnan ränsistyneestä tornista. Siellä Arkhimedes alkaa opettaa Artturia kirjoittamaan. Arttur kuitenkin haaveilee lentämisestä ja Merlin muuttaa hänet linnuksi. Arkhimedes vaihtaa oppituntinsa aiheen lentotunniksi. Lentäminen sujuu hyvin, kunnes taivaalle ilmestyy haukka! Haukka jahtaa lintu-Artturia, ja Arttur pakenee metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin. Mökissä asustelee ilkeä Matami Mimmi! Hän meinaa tehdä lopun Artturista, sillä ei siedä mitään hyvää. Onneksi Merlin saapuu paikalle ajoissa, jolloin Matami Mimmi haastaa tietäjän velhojen kaksintaisteluun. Kaksintaistelussa Merlin ja Mimmi taikovat itsestään mitä eriskummallisimpia eläinkunnan edustajia voittaakseen toisen. Mimmin huijauksesta huolimatta Merlin voittaa lopulta taistelun taikomalla itsensä bakteeriksi, joka sairastuttaa noidan. 

Kotona Arttur saa kuulla, että Lontoossa järjestetään suuret turnaukset, joiden voittajasta tulee Englannin kuningas. Kansa alkaa nimittäin olla turhautunut siihen, kun kukaan ei saa vedettyä miekkaa pois alasimesta. Kay osallistuu turnaukseen ja Arttur saa toimia hänen aseenkantajanaan. Innostuneena Arttur menee kertomaan asiasta Merlinille, mutta tietäjä ei pidä tällaisista fyysistä voimaa testaavista mittelöistä. Merlin yrittää houkutella Artturia luopumaan tehtävästä, mutta turhaan. Suutuspäissään tietäjä taikoo itsensä Bermudaan. Arkhimedes sentään jää Artturin apuriksi.

Lontoon turnajaisissa Arttur huomaa, että on unohtanut Kayn miekan majataloon. Hän lähtee hakemaan miekkaa, mutta majatalon ovet ovat lukossa, sillä kaikki ovat katsomassa turnajaisia. Onnekseen Arttur huomaa kirkon pihalla alasimeen upotetun miekan, jonka vetää hetkessä irti ja vie Kaylle. Hector huomaa, että miekka on se kuuluisa miekka! Näin turnajaiset lopetetaan ja Arttur todetaan uudeksi Englannin kuninkaaksi. Kuninkaana oleminen on Artturin mielestä kuitenkin tyhmää ja hän koittaa paeta velvollisuuksiaan. Hän ei pääse millään pakoon, sillä linna on piiritetty häntä juhlivien väkijoukkojen toimesta. Tällöin paikalle ilmestyy Merlin, joka kertoo, että Artturista on tuleva kuuluisa ja hänen avullaan Arttur saa edes vähän itseluottamusta itseensä. Näihin tunnelmiin elokuva loppuu. 

Miekka kivessä on Disneyn 18. klassikko. Elokuva valmistui vuonna 1963 ja se menestyi mainiosti lippukassoilla. Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovituksesta musiikissa, mutta ei voittanut sitä. Miekka kivessä perustuu T.H.Whiten samannimiseen novelliin, jonka kirjailija myöhemmin liitti kirjaansa The Once and Future King (julkaistu 1958, novelli 1938). Miekka kivessä -kirja kertoo kuningas Arthurin lapsuudesta, kuten Disneyn elokuvakin. Pieniä eroavaisuuksia löytyy kahden tarinan väliltä (yllätys yllätys). Kirjassa Arttur tapaa Robin Hoodin ja Merlin muuttaa hänet kalaksi, haukaksi, muurahaiseksi, hanheksi ja mäyräksi (ei oravaksi). Kirjassa Merlin lisäksi elää ajassa taaksepäin (vähän niin kuin Benjamin Button), kun taas elokuvassa Merlin osaa taikoa itsensä aikakaudesta toiseen. Vaikka kuningas Artturin sanotaan eläneen joskus, eivät T.H.Whiten tai Disneyn elokuvan tapahtumat vastaa todellisuutta vaan ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Elokuvan päähenkilönä esiintyy Arttur, vaikka tietäjä Merlin saa mielestäni elokuvassa paljon suuremman roolin. Arttur on perinteinen Disneyn elokuvien hahmo: nuori ja köyhistä olosuhteista tuleva poika, joka saavuttaa elokuvan lopulla jotain suurta! Kyseessä on siis ”Tuhkimo-tarina”. Arttur on todella naiivi lapsi, joka innostuu kauheasti kaikesta huvista ja kivuudesta eikä ymmärrä, että Merlinin antamat opetukset voivat olla kaikessa tylsyydessään hyödyllisempiä tulevaisuuden kannalta. Merlin taasen on viisas tietäjä, joka taitaa olla jo hieman vanhuudenhöperö. Tietäjä unohtelee välillä, mitä pitikään tehdä, mutta on samalla turvallinen isähahmo Artturille. Merlinin esimerkkinä oli muuten itse herra Walt Disney, ja tietäjällä on Waltin luonteen lisäksi myös Waltin nenä. Merlinin apuna toimii viisas Arkhimedes-pöllö, joka muistuttaa Merliniä asioista tämän muistikatkojen aikana. Arkhimedes ja Merlin piikittelevät ja naljailevat toisilleen jatkuvasti, mikä on pitkään jatkuneen ystävyyden tulosta. Pahiksena elokuvassa toimii Matami Mimmi, joka ei pidä hyvästä vaan kaikesta pahasta. Kaikki hyvä pitää tuhota maan pinnalta! Mimmi on mielipiteissään järkkymätön ja uskoo, että vain suuri ja mahtava voi voittaa. 

Elokuvassa tulee hyvin esille sanoma, mitä käsikirjoittaja on halunnut juoneen sisältää. Välillä tuntuu, että opetuspuolta oikein paukutetaan päähän, jotta se varmasti jäisi sinne. Sanoma tulee esille Merlinin oppituntien kautta, ja tärkein opetus on se, että järki voittaa voiman. Tätä jankutetaan ensimmäisellä oppitunnilla, taistelussa Matami Mimmiä vastaan ja lopussa miekan tultua ulos kivestä. Eiköhän opetus jää näin kaikkien katsojien mieleen? Opetuspuolen lisäksi elokuvassa on paljon huumoria ja myös tunteikkuutta. Huumori tulee esille kaikissa kohtauksissa aina alun vanhasta sudesta lähtien lopun Merlinin Havaiji-asuun asti. Erityisesti Arkhimedeksen ja Merlinin sanalliset ottelut jäävät mieleen hauskoina. Englanninkielisessä versiossa Arkhimedes pystyy olemaan vielä hauskempi, sillä hänen ensimmäiset vuorosanansa ”kuka, kuka” kääntyvät hienosti pöllön kielelle ”huu, huu” (=who, who). (Samaa kikkaa on käytetty muidenkin Disneyn pöllöhahmojen kohdalla, mm. Prinsessa Ruususessa ja Nalle Puhissa.) Elokuvan tunteellisuus esiintyy vahvasti orava-kohtauksessa, jonka lopussa rakkaudessa pettynyt tyttö-orava on niin sydäntä raastava näky, että! Elokuvan loppukin on mielestäni hyvin traaginen, sillä Arttur saa jotain, mitä ei halua, eikä hän voi paeta saamaansa asiaa millään! Lopulta Arttur joutuu tyytymään kohtaloonsa. :( 

 

Miekka kivessä -elokuvassa esiintyy taas paljon lauluja; 101 dalmatialaisen lyriikkavähäisyydestä on päästy. Miekka kivessä alkaa laululla Miekka kivessä, joka kertoo elokuvan alkuasetelmat – kuinka miekka joutui kiveen. Seuraava laulu on Merlinin laulama Pakkauslaulu, jonka aikana Merlin taikoo kaikki tavaransa laukkuun sopiviksi. Pakkauslaulu on kenties elokuvan mieleenpainuvin sävellys. Kolmas laulu on Maailmaa se pyörittää, joka kertoo Merlinin ensimmäisen oppitunnin aiheen (eli että järki voittaa voiman). Neljäs laulu on Se saa kaiken sekaisin, joka lauletaan oravakohtauksen aikana, ja joka kertoo rakkaudesta. Viides laulu on Matami Mimmin laulama Mahtava Matami Mimmi. Siinä Mimmi laulaa itsestään ja kuinka kamala on ihanaa. Viimeinen laulu on Puolesta maamme, joka soi ihan elokuvan lopussa. Elokuvan laulut ovat säveltäneet Shermanin veljekset Richard ja Robert, jotka sävelsivät Disneylle paljon kuuluisia lauluja mm. Viidakkokirjaan ja Maija Poppaseen. Miekka kivessä oli veljeksille ensimmäinen Disneyn animaatiofilmi, johon he sävellykset tekivät. Kenties juuri tämän ensimmäisen elokuvan paineen takia laulut eivät ole niin mieleenpainuvia, kuin veljesten myöhemmin tulevat legendaariset biisit. 

Huolimatta menestyksestään Miekka kivessä ei ole se Disney-elokuva, joka tulee ensimmäisenä mieleen Disney-elokuvista puhuttaessa. Ehkä se täällä Suomessa ei ole menestynyt samalla tavalla kuin Amerikassa ja Englannissa, tai sitten ajan kuluminen on vienyt elokuvasta sen hohdokkuutta pois. Ainakin voin sanoa, että suomenkielinen dubbaus on epäonnistunut – roolihenkilöiden puheesta ei meinaa saada mitään selvää! Kenties elokuva pitäisikin dubata uudestaan, niin sen laatu paranisi huomattavasti. Toinen mielestäni parantelua kaipaava asia olisi ollut elokuvan juoni. Juoni on todella yksinkertainen, tylsä ja itseään toistava. Elokuvassa näytetään vain Merlinin pitämiä oppitunteja, jotka toistavat samaa kaavaa: muututaan eläimiksi, opitaan jotain ja sitten kohta unohdetaan opetus. Elokuva tarvitsisi jonkun kunnon kliimaksikohdan, jota kohden koko elokuva on kulkenut. Tällainen kohta koittaa kyllä lopussa Artturin vetäessä miekan kivestä (no nyt sen paljastin, mutta luultavasti kaikki tuntevat tarun Arthurista, joten se ei haittaa…), mutta tämäkin kohtaus on niin laimea!!! Siihen kaivattaisiin kunnon räiskettä ja ilotulitusta ja miekkatappelua niin kuin Mulanissa! No ehkä se ei sopisi elokuvan tyyliin, mutta jotain ei-niin-harmaata elokuva kaipaisi. 

Vaikka edellisessä kappaleessa moitinkin elokuvaa, on Miekalla kivessä myös hetkensä. Animaatio on loistavaa, perus-Disney-settiä, ja yksi kohtaus nousee loistavuudessaan yli muiden. Kohtaus on Merlinin ja Matami Mimmin taikataistelu, jossa he muuttuvat erilaisiksi eläimiksi tavoitteenaan päihittää toinen. Tämän kohtauksen on sanottu olevan parasta henkilö-animaatiota tuolta ajalta. (Animaattoriksi opiskellessaan sedälleni oli näytetty juuri tämä kohtaus tavoiteltavana animaatioesimerkkinä.) Monista vioistaan huolimatta elokuvassa on siis paljon hyvääkin. Sitä paitsi tarina kuuluu yleissivistykseen, T.H.Whiten versiona ainakin. 

”Tällä tietämättömällä keskiajalla on tiedettävä, mitä tekee!”
- Merlin

101 dalmatialaista - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :)

Pongo, dalmatialainen, on kyllästynyt lemmikkinsä Rogerin poikamieselämään. Pongon mielestä villi ja vapaa poikamieselämä ei todellakaan ole villiä ja vapaata vaan todella tylsää. Koira päättää tehdä asialle jotain ja ikkunasta tiiraillen yrittää etsiä lemmikilleen täydellistä paria. Valitettavasti oikeaa paria ei näytä löytyvän, kaikki ohikulkijat ovat joko liian nuoria, lyhyitä tai hienoja. Lopulta ohi kulkee täydellinen pari – dalmatialainen ja tyylikäs nainen! Pongo saa tehdä kaikkensa, jotta saa Rogerin lähtemään kanssaan puistoon kävelylle. Aikansa menee siinäkin, ennen kuin narttudalmatialainen ja hänen lemmikkinsä löytyvät. Yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen Pongo saa kuin saakin Rogerin ja ihmisnaisen köytettyä yhteen. Vaikka Pongon yritys näyttää aluksi epäonnistuvan, käy parittamissuunnitelmassa lopulta hyvin. Eipä aikaakaan, kun naimisiin menevät niin Roger ja Anita kuin Pongo ja Perditakin. 

Pongo ja Perdita viettävät onnellista elämää lemmikkiensä Rogerin ja Anitan kanssa. Heidän talouteensa kuuluu myös taloudenhoitajatar Hanna. Dalmatialaispari on erityisen onnellinen sen takia, kun Perdita on tiineenä. Yllättäen kylään saapuu Anitan koulutoveri, Cruella de Vil, joka on kuullut syntyvistä dalmatialaisista. Perdita kauhistuu Cruellan käyntiä kauheasti, ja yhtäkkiä hän ei haluakaan saada pentuja, ettei Cruella saa niitä. Pentujen syntymistä on kuitenkin vaikea enää estää. Niinpä myrskyisenä yönä Perdita synnyttää viisitoista ihanaa dalmatian pentua. Perhe ei kuitenkaan pysty iloitsemaan pennuista pitkään, sillä Cruella de Vil saapuu paikalle. Hän tarjoutuu ostamaan kaikki pennut, mutta Roger ei suostu myymään niitä. Cruella lähtee paikalta ovet räiskyen ja kostoa uhoten. 

Aika kuluu ja pennut ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että heillä näkyy täplät. Koiraperhe katsoo yhdessä televisiosta Salama-koiran seikkailuja. Illan tummetessa Perdita ja Pongo lähtevät lenkille Rogerin ja Anitan kanssa ja pennut jäävät nukkumaan taloudenhoitajan kanssa. Ovelle saapuu Jasper ja Jesper, Cruella de Villen palkkaamat rosvot, jotka saavat varastettua koiranpennut Hannan vastusteluista huolimatta. Poliisi ja Scotland Yard hälytetään apuun, mutta turhaan. Dalmatianpentuja ei meinaa millään löytyä! Lopulta Pongo laittaa matkaan hälyhaukun, sillä jos ihmiset eivät löydä pentuja, koirat varmasti löytävät. Öinen Lontoo kaikuu koirien haukunnasta hälyhaukun kulkiessa eteenpäin. 

Hälyhaukku tavoittaa kaukaisen tallin, jossa majaansa pitää Eversti-koira Kersantti Tapsun ja hevosen kanssa. Kersantti lähtee hälytyksen kuultuaan tutkimaan läheistä Helvetinkartanoa. Kissa löytää kartanosta 99 dalmatianpentua, joita Jasper ja Jesper vahtivat. Kersantti saa selville, että pennut on otettu kiinni Cruellan toimesta ja hän aikoo tehdä näistä turkin itselleen! Kissa ilmoittaa tietonsa Everstille, joka lähettää hälyhaukun takaisin Lontooseen, jossa Pongo ja Perdita sen kuulevat. Yhdessä he karkaavat kotoaan ja lähtevät pelastamaan pentujaan pinteestä. Koirat pääsevät Helvetinkartanolle juuri oikeaan aikaan, sillä Jasper ja Jesper ovat juuri alkamassa murhahommiin. Hampaitaan näyttäen ja takapuolia purren pennut pääsevät karkuun aikuisten koirien ja Kersantti Tapsun avulla. Tästä alkaa dalmatialaisten hurja pakomatka, sillä heidän perässään ovat Jesper ja Jasper sekä hurjistunut Cruella de Vil!

Pakomatkalla dalmatialaiset joutuvat hurjan lumimyrskyn kouriin, mutta pelastuvat siitä läheiseen navettaan. Lopulta koirat saavat kuulla, että läheisestä kylästä on lähdössä Lontooseen pakettiauto, jonka kyydissä he pääsisivät salamatkustajina kulkemaan. Ainoa pulma on se, että Cruella on kätyreineen tullut juuri kylän raitille päivystämään dalmatialaisia. Pongo keksii, että he naamioituvat mustiksi labradorinnoutajiksi tuhkan avulla. Näin suurin osa pääsee pakettiautoon huomaamattomasti. Viimeisen saattueen ollessa matkalla katolta tippuu lunta pentujen päälle, jolloin tuhka huuhtoutuu pois ja he paljastuvat! Loput pennut ja Pongo pääsevät juuri ja juuri pakettiautoon kyytiin, ennen kuin se lähtee matkaan kohti Lontoota. Mutta Cruella hurjastelee perässä!

Cruella de Vil yrittää suistaa pakettiautoa ojaan sivusta päin tönimällä, mutta ei onnistu tässä. Takaa-ajo jatkuu hurjana ja dalmatialaiset vain poukkoilevat perässä kauhuissaan. Lopulta Cruella ottaa kunnolla vauhtia mäen päältä tarkoituksenaan suistaa pakettiauto lopullisesti tieltä. Koirien onneksi Cruella törmääkin loppujen lopuksi Jasperin ja Jesperin autoon, ja he kaikki päätyvät romuttamaan autonsa ojan pohjalle. Dalmatialaiset pääsevät pakettiauton kyydissä Lontooseen ja menevät kotiinsa yhä nokisina. Roger ja Anita ilahtuvat koirien paluusta suunnattomasti, vaikka koiria onkin nyt yhteensä 101. He päättävät perustaa koiratarhan kaikille dalmatialaisille. Loppu. 

101 dalmatialaista edeltävä 1959 julkaistu piirroselokuva Prinsessa Ruusunen ei ollut menestynyt hyvin, ja studiossa oli puhetta jopa koko studion animaatiopuolen sulkemisesta. Walt Disney itse oli keskittynyt näyteltyihin elokuviin, televisio-ohjelmiin ja huvipuistoihin, jolloin animaatiopuolen taiteellinen johto oli ja tulisi olemaan Waltin loppuelämän ajan muiden käsissä. Walt halusi kuitenkin aina tarkistaa elokuvan ennen sen levittämistä, eli näennäisesti ohjat olivat vielä hänellä. 101 dalmatialaiseen Walt myös bongasi Dodie Smithin tarinan ja hän osallistui kokouksiin elokuvan juonta koskien. Walt oli koiraihmisiä, jonka takia hän varmaan innostuikin elokuvasta niin paljon. 101 dalmatialaista valmistui vuonna 1961 ja siitä tuli suuri hitti. 

101 dalmatialaista levitettiin alun perin Suomessa nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Itse olen sitä mieltä, että nykyinen nimi on parempi. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjoittamaan kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa. Walt Disneyn luettua kyseisen kirjan hän innostui siitä niin, että lähti heti hakemaan oikeuksia elokuvan tekemiseen. Dodie Smith oli tästä mielissään, sillä hän oli aina toivonut, että juuri Disney siirtäisi hänen tarinansa valkokankaalle. Myöhemmin Smith jopa sanoi, että käsikirjoittaja Bill Peet paransi hänen tarinaansa. Billy Peet oli muuten ensimmäinen käsikirjoittaja Disneyllä, joka vastasi tarinasta aivan yksin; ennen käsikirjoittajia oli ollut useampi. 

Dodie Smithin kirja eroaa Disneyn elokuvasta vähän, mutta siinä ei ole niin räikeitä juonen muutoksia kuin joissain aiemmissa Disney-elokuvissa. Kirjassa dalmatialaispariskunnan nimet ovat Pongo ja Mrs. Pongo (rouva Pongo), ja Perdita on hylätty dalmatiankoira, joka löydetään kadulta. Kirjan lopussa dalmatialaisten päästyä Lontooseen he tuhoavat Cruella de Vilin turkkikokoelman Cruellan kissan avulla. Kissa myös kertoo koirille myöhemmin, että Cruella on muuttanut pois Helvetinkartanosta, jolloin dalmatialaiset muuttavat omistajiensa kanssa sinne perustamaan koiratarhaa. Ihan kirjan lopussa Perditan (hylätyn koiran) kadonnut rakkaus, Prince, löytyy, ja hän muuttaa asumaan muiden dalmatialaisten kanssa kartanoon ja näin dalmatialaisia on kasassa 101. 

101 dalmatialaista on elokuva, jossa ei ole yhtä tiettyä päähenkilöä. Päähenkilöinä voisi pitää oikeastaan kaikkia dalmatialaisia. Eniten ruutuaikaa saa kuitenkin luultavasti Pongo. Pongo on poikamiehen elämään kyllästynyt dalmatiankoira, josta muovautuu kunnon perheenisä, joka huolehtii omistaan. Pongon elämän rakkaus Perdita on hyvin passiivinen narttukoira, jonka tehtävänä on toimia Pongon aisaparina. Elokuvassa hänen yksittäinen suuri tekonsa on dalmatialaisten synnyttäminen, jota sitäkään ei näytetä ruudussa. Dalmatialaiset kutsuvat ihmisomistajia lemmikeikseen, mikä on minusta kiva yksityiskohta. Koirien lemmikeillä, Anitalla ja Rogerilla, on samanlaiset luonteet kuin heitä edustavilla koirilla. Elokuvan hahmot ovat mielestäni kuitenkin mitäänsanomattomia. Heillä ei ole mitään erityistaitoja, he ovat kaikki mitä tavallisinta kansaa (ja koiria) kuin voi olla. Roger nousee edukseen muita korkeammalle muusikko-ammattinsa takia. Mieleenpainuvin hahmo elokuvasta onkin Cruella de Vil, elokuvan pahis. Hänen pakkomielteensä mustavalkoisiin turkkeihin (ja päähän) saa Rogerin säveltämän laulun sanat oikeutetuiksi: Cruellaa kutsutaan laulussa mm. paholaiseksi, vampyyriksi, hämähäkiksi, kauheista kauheimmaksi ja pelottavimmaksi. 

101 dalmatialaisessa on todella vähän lauluja keskiverto Disney-elokuvaan verrattuna. Lopulliseen elokuvaan asti selvisi vain kaksi laulua. Ensimmäinen laulu on Cruella de Vil, jonka Roger säveltää inhoamastaan Anitan koulukaverista. Laulun sanat eivät ole mitenkään mairittelevat Cruellaa kohtaan. Vaikka elokuvassa ei paljon lauluja olekaan, on juuri laulu Cruella de Vilista niin mahtava, että Disney saa anteeksi laulumusiikin vähäisyyden. Toinen laulu lauletaan ihan elokuvan lopussa. Laulu Koirafarmimme kertoo Anitan ja Rogerin tulevaisuuden suunnitelmista. Koirafarmimme on todella mitäänsanomaton laulu, se ei jää päähän soimaan vaikka kuinka yrittäisi muistella melodian kulkua. Elokuvan säveltäjällä oli suunnitteilla myös muita lauluja, mm. Jasperin ja Jesperin laulama laulu ja dalmatialaisten pakettiautossa laulama laulu, jotka eivät kuitenkaan päässeet elokuvaan. 

Koiraelokuvan animaatio on samalla tavalla graafinen ja kulmikas kuin Prinsessa Ruususen, Disneyn perinteinen pyöreys on poissa. Walt Disney ei enää 101 dalmatialaisen kohdalla pitänyt tästä kulmikkaasta muotoilusta; hänestä tuntui, että fantasia oli katoamassa hänen elokuvistaan. Waltin peloista huolimatta elokuva menestyi. Välillä elokuvaa katsoessa tuntuu, kuin siihen olisi jätetty jotain puolivalmista, jotain luonnosmaista. Ylimääräisiä hahmotelmaviivoja näkyy siellä sun täällä. Minusta tämä tuo elokuvaan jotain kauneutta. Haluan muutenkin antaa animaattoreille tunnustuksen heidän työstään, sillä 101 dalmatialaisessa esiintyy yhteensä 6 469 952 täplää! On niissä ollut piirtämistä! Lisäksi elokuvan alkutekstien aikana oleva animaatio on abstraktiudessaan hienoa katseltavaa.

101 dalmatialaiselle on tehty jatko-osa Pikku Kikero Lontoossa, joka kertoo Kikero-nimisen pennun seikkailuista. Kirjan tarinasta on tehty myös näytelty versio. 101 dalmatialaista DVD:n takapuolella lukee näin: ”Disneyn alkuperäinen 101 dalmatialaista on studion legendaaristen piirtäjien tekemä, ja sillä on itseoikeutettu paikkansa jokaisessa klassikkokokoelmassa.” Asiahan on näin, vaikkei 101 dalmatialaista Disneyn parhaimmistoa olekaan. 

”Onko kaikki täällä? Kaikki 15?”

”Ei, vaan kaksi kertaa enemmän. 99!”
- Pongo ja Kikero

Vaan norsu vaaleenpunaisin, se liikaa jo mulle on!

Disneyn norsut tulevat hyvin toimeen keskenään. Dumbo ja Tantor lähtivät kyläilemään Intiassa Pikkunorsun luona. Marssin alkeet eivät oikein sujuneet afrikannorsulta. Dumbo päätti lentää.

Tantor tahtoi näyttää Pikkunorsulle myös Afrikkaa. Kumpikin pelkäsivät vettä. Valitettavasti Dumbo oli sirkusnäytöksessä, joten hänestä ei ollut rohkaisemaan kavereitaan.

(Norsuja elokuvista Dumbo, Tarzan ja Viidakkokirja.)