HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna
tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta,
skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin.
Lukemisen iloa! :)
On vuosi 1914. Milo Thatch työskentelee Washington DC:ssä
Smithsonian-instituutin kattilanlämmittäjänä. Milo on isoisänsä lailla
tutkimusmatkailijaluonne, ja hänellä on pakonomainen tarve löytää Atlantiksen
kadonnut kaupunki. Milon työpaikan pomot ovat jo kyllästyneitä Milon ainaisiin
aneluihin Atlantis-tutkimusryhmän rahoittamiseksi, ja koettuaan epäreilua kohtelua
jo ties kuinka monennen kerran Milo eroaa työstään. Kotiin päästyään Milo
löytää olohuoneestaan salaperäisen naisen nimeltä Helga Sinclair. Helga
johdattaa Milon työnantajansa Preston Whitmoren luo. Whitmore kertoo olevansa
Milon isoisän vanha tuttu. Isoisän vielä eläessä hän löysi kadonneen Suojelijan
Eepos -kirjan, joka johdattaa lukijansa Atlantikseen. Whitmore jäi Milon
isoisälle velkaa Atlantikseen suuntautuvan tutkimusmatkan rahoittamisen, ja nyt
Milo pääsee kirja-kartanlukijaksi, sillä hän on ainoa, joka osaa tulkita
Atlantiksen kieltä. Tutkimusretkelle mukaan lähtee pommiekspertti Vinny
Santorini, kokki Cookie, tohtori Sweet, kaivajaekspertti Myyrä, mekaanikko
Audrey Ramirez, kuuluttaja Wilhelmina Packard, luutnantti Helga Sinclair ja
retkikuntaa johtava komentaja Rourke. Matka kohti Atlantista voi alkaa!
Suojelijan Eepos johdattaa tutkimusretkikunnan Atlantin merelle lähelle
Islantia, jossa tutkijat jatkavat matkaansa sukellusveneen kyydissä.
Sukellusvene sukeltaa yhä syvemmälle etsien pohjalta merenalaista vuonoa, joka
johdattaisi Atlantikseen. Haaksirikkoutuneiden laivojen hautausmaalla
tutkimusretkikunnan kimppuun hyökkää Leviathan, mekaaninen merihirviö. Retkueen
pitää paeta sukellusveneestä pelastusveneisiin, sillä Leviathan tuhoaa koko
ison laivan. Milon pelastussukellusvene pääsee juuri ja juuri pakoon
Leviathanin raivoisaa hyökkäystä pakenemalla samaiseen vuonoon, joka johdattaa
Atlantikseen. Tutkimusretkikunta on nyt pienentynyt puolella, ja pelastuneet
jäsenet viettävät hiljaisen hetken menetettyjen puolesta.
Jäljelle jäänyt retkikunta lähtee etenemään yhä syvemmälle maan alle rekka-auto-jonossa.
Myyrän kaivamistaidot ja Vinnyn räjäytystaidot tulevat tarpeeseen maanalaisella
matkalla. Retkikunta alkaa myös hyväksyä vihdoin Milon joukkoihinsa. Eräänä
yönä retkikunnan kimppuun hyökkää tulikärpäsparvi, joka saa kosketuksellaan
tavarat syttymään tuleen. Sekasorron myötä Milo eksyy muusta porukasta. Haavoittuneen
Milon löytävät salaperäiset alkuasukkaat. Heistä eräs nainen parantaa Milon
haavan vain koskettamalla tätä. Milo lähtee seuraamaan äkisti tiehensä lähteviä
alkuasukkaita, ja löytää itsensä pian kallionkielekkeeltä, josta näkyy alla seisova
tarunomainen Atlantis. Muu retkikunta löytää Milon perässä paikalle, ja myös
Milon tapaamat alkuasukkaat saapuvat kielekkeelle. Milon parantanut nainen
esittäytyy prinsessa Kidaksi, ja hän toivottaa retkikunnan tervetulleeksi
Atlantikseen.
Atlantikseen päästyään Kida vie retkikunnan tapaamaan isäänsä, kuningas
Kashekim Nedakhia. Kuningas ei kuitenkaan ole innostunut ulkopuolisesta
maailmasta saapuneista vieraista, vaan käskee näiden lähteä seuraavana aamuna
kotiinsa. Milolle jää siis aikaa tutustua Atlantikseen Kidan johdolla, ja Milo
on yhtä innostunut kuin pieni poika karkkikaupassa tutkiessaan Atlantiksen
kulttuuria. Milolle selviää, että atlantislaiset ovat unohtaneet Atlantiksen
kielen ja oman perintönsä, ja koko kulttuuria uhkaa rappeutuminen. Milolle
selviää myös, että kaikkien atlantislaisten kaulakorussa oleva hohtava
kristalli on Atlantiksen voimalähde, joka suojelee kaupunkia ja antaa
asukkaille pitkän iän. Kaupungin ihmeitä tutkiessaan Milo huomaa liian myöhään,
kuinka Rourke kaivaa rekka-autoista esiin aseet valloitusaikeissa. Rourke
kidnappaa prinsessan pakottaen kuningaksen kertomaan, missä Atlantiksen
salainen voimanlähde sijaitsee. Tämä voimanlähde selvittäisi maanpäällisen
maailman kaikki energiaongelmat. Rourke ei siitä välitä, että voimalähteen poisvieminen
Atlantiksesta tuhoaisi koko kaupungin. Voimalähteen sijaintia etsiessään Rourke
tulee murhanneeksi kuninkaan. Kuninkaan valtaistuinsalin alta Rourke löytää
luolan, jossa salainen kristalli sijaitsee. Yllättäen kristalli lumoaa Kidan,
ja kristallin kaikki voima siirtyy prinsessaan. Niinpä Rourke porukkoineen
kidnappaa prinsessan jättäen Atlantikseen moraalin omaavat Milon, Myyrän,
Audreyn, Vinnyn, Cookien, tohtori Sweetin ja Wilhelminan.
Rourkeen pettynyt Milo kokoaa itsensä ja päättää taistella miestä
vastaan. Milo opettaa atlantislaisille heidän lentävien koneidensa käyttöä,
joka kaupunkilaisilta on unohtunut. Näiden kalanmuotoisten lentoalusten kanssa
atlantislaiset lähtevät Rourken perään Milon johdolla. Taistelu Kidasta käydään
sammuneen tulivuoren sisällä. Taistelussa Rourke ja hänen tiimikaverinsa Helga
kohtaavat kohtalonsa. Julma kohtalo odottaa kuitenkin myös atlantislaisia,
sillä taistelu on saanut tulivuoren heräämään, ja laavamassat pursuavat
Atlantista kohti Milon ja kumppaneiden perässä. Atlantikseen päästyään
kristallin voimilla tankattu Kida herättää henkiin kaupunkia ympäröivät
kivijättiläiset, jotka luovat suojakennon kaupungin ympärille. Niin laavamassat
ohittavat kaupungin, ja kaikki pelastuvat. Kristallin voimat palaavat taas
entiseen muotoonsa, ja Kida palaa entiselleen.
Pian koittaa päivä, jolloin tutkimusretkikunta palaa kotiinsa.
Atlantislaiset antavat heille kotiin viemiseksi Atlantiksen aarteita, joiden
avulla kaikki retkikunnan jäsenet elävät laadukasta elämää loppuelämänsä ajan.
Milo ei kuitenkaan palaa maan päälle, vaan hän jää Atlantikseen asumaan. Milo
opettaa atlantislaisille heidän kieltään, ja pian kaupungin kulttuuri kukoistaa
entisessä loistossaan. Näin Milo pääsee elämään onnellisena kauan tutkimassaan
kaupungissa Atlantiksessa yhdessä kaupunkia hallitsevan Kidan kanssa.
Disneyn Atlantis perustuu tunnettuun myyttiin Atlantiksen kadonneesta
saaresta. Kreikkalainen filosofi Platon mainitsi vuonna 360 eKr. Timaios ja Kritias -dialogeissaan Atlantis-nimisen saaren, joka sijaitsi
Herakleen pylväiden takana, ja joka upposi mereen luonnonkatastrofin
seurauksena yhden päivän ja yhden yön aikana 9000 vuotta eKr. Kaikki myöhemmät
Atlantista koskevat kirjoitukset pohjautuvat Platonin teksteihin. Jotkut
tutkijat etsivät vielä tänäkin päivänä todisteita Atlantiksen olemassaolosta,
ja toiset uskovat Platonin keksineen Atlantiksen vain esimerkkitapaukseksi
huonosti hoidetusta valtiosta. Disneyn Atlantis
on saanut vaikutteita Platonin ohella myös Edgar Caycen Atlantis-teksteistä ja
Jules Vernen romaanista Matka maan
keskipisteeseen. Atlantis-elokuva
on Suomessa Disneyn klassikko numero 40, kun taas Yhdysvalloissa se on
klassikko numero 41. Eroavaisuus klassikkonumeroinnissa johtuu Dinosaurus-elokuvasta, jota pidetään
Amerikassa klassikkona, muttei Suomessa (lue aiheesta tarkemmin tästä). Atlantiksesta tuli ensimmäinen (muttei
viimeinen) Disneyn klassikkolistaan kuuluva scifi-elokuva. Atlantiksen ensi-ilta oli vuonna 2001, ja elokuva menestyi
odotettua huonommin. Niin Disney peruutti kaikessa hiljaisuudessa elokuvalle
suunnitellun televisiosarjan ja Disneylandiin suunnitellun kohteen.
Atlantis on neljäs Disneyn klassikko, jossa ei ole yhtään laulettua
laulua itse elokuvan aikana lopputekstejä lukuun ottamatta. Edelliset
lauluttomat Disney-klassikot ovat olleet Hiidenpata,
Bernard ja Bianca Australiassa ja Dinosaurus. Lauluttomuudella elokuvan
haluttiin erottuvan edeltävistä Disney-klassikoista, ja elokuvaa työnnettiin
kohti action-genreä. Elokuvan tekijöillä olikin Atlantiksen tekovaiheessa päällään T-paidat, joissa luki: ”Atlantis – Fewer songs, more explosions”
(eli käännettynä: ”Atlantis - Vähemmän
lauluja, enemmän räjähdyksiä”). Atlantiksessa
on kuitenkin paljon kohtauksia, joissa dialogia ei ole paljoa, joten
taustamusiikilla oli tärkeä rooli tunnelman luomisessa.
Atlantiksen animointia varten animaattorit tekivät matkan New
Mexicon (Yhdysvalloissa) maanalaisiin luoliin inspiraatiota saadakseen, ja he
myös tutkivat paljon 1900-luvun teknologiaa saadakseen elokuvasta aidon tuntuisen.
Elokuvan tekijät olivat myös päättäneet, ettei atlantislaiset tai heidän
arkkitehtuurinsa olisi kreikkalaistyylistä, millaiseksi tarujen Atlantis
yleensä kuvitellaan. Atlantiksen kulttuuri ja arkkitehtuuri olivat sekoitus mm.
mayojen, intialaisten ja tiibetiläisten kulttuurista. Atlantislaisille
kehitettiin myös oma kieli, joka olisi äitikieli kaikille muille kielille. Atlantiksen teossa käytettiin huomattavan
paljon CGI-tietokoneteknologiaa. Tietokoneella tehtiin esimerkiksi Leviathan,
sukellusveneet, Atlantiksen sydän (kristalli) ja kivijättiläiset. Tietokoneanimaation
lisäksi elokuvassa on käytetty ihan perinteistä animaatiota. Omasta mielestäni Atlantiksen animaatio on hyvin liian
geometristä ja palikkamaista, ainakin jos sitä vertaa Disneyn perinteiseen
pyöristettyyn piirustusjälkeen. Vaikka Prinsessa
Ruususen geometrisyys kiehtoo minua, on Atlantiksen
piirustustyyli minusta epämiellyttävä.
Atlantiksen päähenkilö on Milo Thatch, jota voi kuvailla
todelliseksi nörtiksi. Milo on koko elämänsä haaveillut löytävänsä Atlantiksen
isoisänsä jalanjälkiä seuraten. Muut ovat vähätelleet ja kiusanneet Miloa tästä
haaveesta, mutta Milon päättäväisyys ja itsetunto ei ole kokenut kolahduksia
vähättelystä huolimatta. Milo on ystävällinen muita kohtaan, vaikkei aina
tajuakaan, etteivät muut ole yhtä kiinnostuneita hänen ihailemistaan asioista.
Nörttimäisen ulkokuoren sisällä sykkii lempeä ja empaattinen sydän.
Atlantiksessa asuva prinsessa Kida on iältään yli 8500 vuotta. Hän kokee
yhtäläistä kiinnostuneisuutta ulkomaailmaa kohtaan, kuin mitä Milo tuntee
Atlantista kohtaan. Kida on luonnonlapsi ja hyvin naiivi, eikä usko kenestäkään
mitään pahaa. Kuningassuvun jäsenenä Kida omaa itseltäänkin salassa olevia
voimia. Elokuvan pahis on komentaja Rourke, jonka pahismaisuus paljastuu vasta
elokuvan loppuvaiheessa. Katsoja voi kuitenkin päätellä Rourkella olevan
kierouksia mielessään jo miehen ensiesiintymisestä lähtien. Komentaja Rourke
haluaa valtaa vain itselleen, ja on valmis pettämään kumppaninsa pahan paikan
tullen. Koko Atlantis-elokuva kuhisee
sivuhenkilöitä, ehkä vähän liikaakin minun makuuni. Sivuhenkilöiden runsaus vie
ruutuaikaa päähenkilöiden kehittymiseltä, ja Milo jääkin hieman etäiseksi
hahmoksi. Myös Rourken pahismaisuutta olisi voitu korostaa mielestäni enemmän.
Kuten olen edellä jo todennut, Atlantiksen animaatio tai henkilöhahmot
eivät vakuuta minua. Valitettavasti myös Atlantiksen
tarina jää minulle etäiseksi. Tuntuu, että elokuvaan on yritetty vääntämällä
vääntää jotain tunteellisuutta, niin herkkiä tunteita kuin hassutteluakin,
mutta yritykseksi se jää - ainakin minun kohdallani. Mikään kohtaus ei saa
minua liikuttumaan, pelkäämään tai nauramaan. Tai okei, onhan Rourke loppunsa
koittaessa aika hurja… Tunteettomuus ei johdu siitä, etteikö elokuvan juoni
olisi hyvä. Atlantis kulkee koko ajan
sulavasti eteenpäin (ehkä liiankin nopeasti?), eikä katsojaa ala tylsistyttää
missään vaiheessa. Tunteettomuutta aiheuttaa juuri se, etteivät hahmot ole
onnistuneita. Miinusta minun kohdallani elokuvalle tuo myös elokuvan
lauluttomuus. Uskon, että Atlantiksellakin
on faninsa, minä vain en ole yksi niistä.
”Tässä on sulle neljä
perusravintoo: pavut, pekoni, viski ja läski.”
- Cookie
- Cookie
Minulle Atlantis on hyvää katsottavaa silloin ku on tylsää, mutta tottapuhuen se on näin sykyaikana katsottuna ei niin hyvä. Syynä lauluttomuus, oudon näkönen piirtotyyli (tosin parempi kun Herculeksessa) ja runsaiden sivuhahmojen takia päähahmo jää vähälle huomiolle. Mutta on siinä hyväki puolensa että sivuhahmoja on jokune runsaasti, koska kullaki niistä on oma tehtävänsä engissä (kuten lääkäri, "myyrä", räjähde-expertti, mekaanikko jne) ja hahmot on tosi huvittavia, etenkin aina mahtava Myyrä.
VastaaPoistaJos nyt puhuis elokuvan jatko-osasta, niin se on sinänsä viihdyttävä, mutta niin sekava ku siinä siirrytään paikasta toiselle yhden leffan aikana ja siinä käsitellään enemmän kun yhtä tarinaa. En toki spoilaa sitä jos et oo nähny sitä, mutta voin sen sanoa että se on enintään kun trilogia jostain TV sarjasta, mutta ihan hyvää tylsyyden ohjelmaa kuitenkin.