Pikku Kananen - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :) 

Tarina alkaa kertojan alkuvaikeuksien jälkeen vuoden takaisista tapahtumista, kun Pikku Kananen luuli taivaan putoavan niskaansa. Istuessaan tammen alla Pikku Kanasen päähän putosi stop-merkin muotoinen pala taivasta, ja hän luuli lopun taivaan seuraavan kohta perästä. Niin Kananen soitti koulun kelloja varoittaakseen kaupunkilaisia uhasta, mutta samalla hän aiheutti mittavan sekasorron kaupungissa. Pikku Kanasen harmiksi pudonnutta taivaan palasta ei enää löytynyt. Sen sijaan maasta löytyi tammenterho, joka oli ilmiselvästi Kanasen "pala taivasta". Niin muut kaupunkilaiset uskoivat hänen valehdelleen, ja Pikku Kanasta alettiin pitää huijarina, epäsuosittuna ja jopa hulluna.

Vuoden kuluttua tapahtuneesta Pikku Kanasen huono maine ei ole kadonnut mihinkään, ja hänen epäonnekkaasta teostaan ollaan jopa tekemässä elokuvaa. Pikku Kananen on joutunut koulussa epäsuosittujen joukkoihin, mutta onneksi hänellä on siellä ystävinään Sini Sorsa, Possu Ponneton ja Kala Kuivamaa. Kanasen jokainen päivä on täynnä epäonnistumisia, ja hänen isäsuhteensa on huonossa jamassa isän häpeillessä poikansa ”taivas putoaa” -tapausta. Pikku Kananen päättää voittaa Kukko Kieku isänsä luottamuksen takaisin liittymällä koulun pesäpallojoukkueeseen. Joukkueessa hän joutuu varapelaajaksi, eikä saa lyödä palloa kertaakaan ennen mestaruusottelua. Tällöin Kananen lyö pallon kentän päähän asti, ja saa tehtyä juoksun, jolla voittaa koulujen välisen mestaruuden joukkueelleen. Isä on pojastaan nyt näkyvästi ylpeä, kuten koko kaupunkikin, ja ”taivas putoaa” -tapahtuma tuntuu jääneen unholaan...

Samaisena iltana menneisyys palaa kummittelemaan, kun Pikku Kanasen katsoessa ikkunasta ulos taivaasta putoaa pala suoraan hänen huoneeseensa. Kuusikulmion muotoinen pala vaihtaa muotoaan, kun se laitetaan uuden esineen eteen, joten äsken taivaalta näyttänyt pala näyttää nyt Pikku Kanasen lattialta. Kananen soittaa ystävänsä avukseen, sillä hän ei halua pilata lämmennyttä isä-poika-suhdetta kertomalla isälleen oudosta taivaan palasta. Palaa tutkiessaan Kala painelee palan takana olevia outoja nappeja, mikä saa palan leijumaan. Kala hyppää palan päälle, ja pala vie hänet tyhjään kohtaan taivaassa – eli taivaan väriseen avaruusalukseen. Ystävykset lähtevät seuraamaan näkymätöntä alusta, johon Kala katosi. Näkymättömän aluksen seuraaminen onnistuu, sillä Kalan evässään pitämä valotikku juuttui aluksen ulkopuolelle. Alus laskeutuu lopulta pesäpallokentälle, jossa se muuttuu näkyväksi, ja sen sisältä ulos putkahtaa kaksi viisijalkaista avaruuden asukkia. Alieneiden poistuttua säikähtäneet kaverukset keräävät rohkeutensa ja astuvat aluksen sisään etsimään Kalaa, joka löytyykin aluksen ohjaushuoneesta. Lähtiessään pois aluksesta Pikku Kananen ystävineen ei huomaa, että heitä seuraa pieni, suloinen avaruuden asukki nimeltänsä Kirppu. 

Palatessaan alukselleen suurikokoiset alienit huomaavat lapsensa kadonneen, ja he lähtevät vihan sumentamin silmin etsimään jälkeläistään. Viisijalkaiset otukset huomaavat Pikku Kanasen, Sini Sorsan, Possu Ponnettoman ja Kalan Kuivamaan poistuvan aluksestaan, ja he päättelevät näiden kidnapanneen lapsensa. Alienit lähtevät seuraamaan ystävyksiä, jotka pakenevat maissipellolle. Korkeiden maissien seasta ystävyksiä etsiessään alienit kytkevät sirkkelit päälle raajoihinsa, joiden avulla he leikkaavat peltoon hyvin tutunnäköisiä ympyräkuvioita. Kauhun vallassa oleva Pikku Kananen keksii suunnitelman – hälytetään muut kaupunkilaiset paikalle soittamalla pellon vierellä olevan koulun kelloa. Suunnitelma pannaan toteen, ja Pikku Kananen nousee nokkeluutensa avulla kellotorniin soittamaan kelloa. Kellon ääni saa avaruuden asukeiden korvat särkemään, ja he pakenevat kamalaa ääntä alukseensa. Kirppu, pieni alien, joka ystävyksiä seurasi, sen sijaan kaivautuu multaan piiloon. Aikuiset alienit kerkeävät lähteä aluksellaan karkuun ennen Tammelan muun väen paikalle tuloa, joten he eivät näe alusta. Aikuiset eivät täten usko Pikku Kanasen selityksiä muukalaisista, vaan päättelevät hänen toistaneen vuoden takaisen hölmöilynsä. Isä Kukko Kieku pettyy poikaansa. 

Pikku Kananen ei kerkeä surra toistuvaa kohtaloaan pitkään, sillä pieni Kirppu hyppää hänen eteensä. Kirppu on ymmärrettävästi surullinen, sillä hänen vanhempansa ovat jättäneet hänet vieraalle planeetalle. Pikku Kanasen alkaessa selittää hämmästyneelle isälleen kaikkea tapahtunutta taivas repeää, sillä alienit ovat saapuneet paikalle ”parin” ystävänsä kanssa. Tammela joutuu täysimittaisen hyökkäyksen kohteeksi, ja kaupungin asukeita sädetetään tyhjyyteen. Pikku Kananen ymmärtää alieneiden tulleen paikalle etsimään Kirppua, ja hän keksii suunnitelman antaakseen lapsen takaisin vanhemmilleen. Pikku Kananen vakuuttaa isänsä suunnitelmastaan, ja he saavat puhuttua suunsa puhtaaksi puhumattomaksi jätetyistä asioista. Pikku Kananen ja Kukko Kieku kiipeävät kaupungintalon torniin, josta heidän on tarkoitus ojentaa Kirppu tämän vanhemmille. Kaupungintalon torniin päästyään isä ja poika kuitenkin sädetetään, ja he päätyvät kellumaan tyhjiöön erään avaruusaluksen sisälle. Pikku Kananen selittää alieneille koko jutun, antaa heille Kirpun takaisin, ja niin hyökkäys lopetetaan ja kaikki sädetetyt asukit päästetään takaisin kaupunkiin. Pikku Kananen on pelastanut päivän! 

Hieman myöhemmin Mauri ja Tiina Tähtiseksi paljastuneiden alieneiden ollessa tekemässä lähtöään heidän aluksestaan putoaa maahan stop-merkin muotoinen pala, ja Tiina Tähtinen kertoo, kuinka pala putoaa aina heidän tullessaan Tammelaan poimimaan universumin parhaita terhoja. Näin kaupungin asukit näkevät, ettei Pikku Kananen ole puhunut palturia aikaisemminkaan, ja Kanasen maine on pelastettu. Sitten Mauri, Tiina ja Kirppu Tähtinen jättävät maan asukeille hyvästit. Vuoden päästä tapahtuneesta Pikku Kanasesta kertova elokuva julkaistaan, jossa totuutta on väritetty Hollywoodmaisella tyylillä. Pikku Kanasen mielestä elokuva on kuitenkin mainio, ja mikäpä hänellä on nyt ollessaan kaupungin sankari. 

Disneyn Pikku Kananen -elokuva perustuu Tipu Tip (tai Kun taivas putosi) -satuun. Tipu Tip -sadusta on hyvin monta eri versiota länsimaisessa kulttuurissa, ja satu onkin alun perin kulkenut suullisena perimänä sukupolvelta toiselle. Ensimmäisen kerran Tipu Tip ilmestyi painettuna versiona 1800-luvun alussa Grimmin veljesten kokoelmissa. Me voimme lukea sen Hanhiemon satuaarteet -kirjasta. Alkuperäisessä sadussa kanan päähän putoaa tammenterho, ja hän luulee taivaan putoavan niskaansa. Kana lähtee varoittamaan kuningasta asiasta, ja varoittaa siinä samalla muita eläimiä, jotka liittyvät hänen joukkoihinsa. Osa tarinoista loppuu siihen, että kana tosiaan pääsee kuninkaan luo, ja tajuaa siellä, ettei taivas olekaan putoamassa. Joissain versioissa sadusta eläimet päätyvät varoittamaan kettua, joka sitten syö koko porukan. Disneyn elokuva jatkaa tarinaa kanan (tai tässä tapauksessa Kanasen) antaman varoituksen jälkeen, kun hänestä on tullut koko kaupungin pilkan kohde. Elokuva myös sijoittuu modernimpaan ympäristöön satuun verrattuna – paikalle ei esimerkiksi ole kuningasta, vaan pormestari. Elokuva on kuitenkin hahmojen nimien suhteen yhteneväinen sadun kanssa, sillä molemmissa tarinan versioissa hahmoilla on loppusoinnulliset nimet. Pikku Kananen ei ole muuten ensimmäinen Disneyn tekemä versio Tipu Tip -sadusta, sillä vuonna 1943 Disney teki satuun perustuvan lyhytanimaation. 

Pikku Kanasta alettiin tehdä vuonna 2001. Tuolloin vielä hyvin alussa oleva elokuva kertoi tyttö-tipusta, joka lähtee kesäleirille kasvattamaan itsetuntoaan, jotta hän ei ylireagoisi kaikkeen. Tipu-tyttö muuttui kuitenkin pojaksi, sillä elokuvan tekijöiden mielestä pienikokoiseksi jäänyt poika herättelisi katsojien sympatioita pientä tyttöä enemmän. Pikku Kananen sai ensi-iltansa vuonna 2005, ja siitä tuli Yhdysvalloissa Disneyn klassikko numero 46, Suomessa 45 (lue tästä, mistä eroavaisuus johtuu). Pikku Kananen oli maailman ensimmäinen 3D-formaatissa esitetty elokuva, ja Disneyn ensimmäinen täysin tietokoneella tehty elokuva, sillä Disney ei omistanut tuolloin vielä Pixaria. Itse asiassa Pikku Kanasen menestyksestä riippui se, jatkaisivatko Disney ja Pixar yhteistyötä keskenään. Disney oli tähän asti rahoittanut ja levittänyt Pixarin tekemiä elokuvia, mutta kahden studion välinen yhteistyösopimus loppuisi vuoden 2006 Autot-elokuvaan. Pikku Kanasen menestys antaisi Disneylle vaikutusvaltaa neuvotteluissa, kun taas elokuvan epäonnistuminen antaisi Pixarille valttikortit, sillä se voisi sanoa, ettei Disneyn studio osaa tehdä CGI-animaatioita ilman heidän apuaan. Studioiden väliset neuvottelut olivat siis jäissä Pikku Kanasen ilmestymiseen asti. Pikku Kananen menestyi yllättävän hyvin lippukassoilla, vaikka saikin osakseen hyvin vaihtelevia arvosteluja. Pikku Kananen menestyi rahallisesti paremmin, kuin Disneyn edelliset klassikot Aarreplaneetta ja Lehmäjengi (vaikka saikin niitä heikommat arvostelut), ja nosti Disneyn studioiden budjetin taas plussan puolelle. Pikku Kananen ei kuitenkaan menestynyt niin hyvin kuin Pixarin elokuvat. Joka tapauksessa Disney ja Pixar päättivät, että he menestyvät paremmin yhdessä kuin erillään, ja Disney osti Pixarin studion alaisuuteensa vuonna 2006. 

Pikku Kananen on tosiaan Disneyn ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty elokuva. Disneyn elokuva Dinosaurus tehtiin osaksi tietokoneella, mutta siinä käytettiin videokameralla kuvattuja maisemia dinosaurusten taustoina. Pikku Kanasessa studiot käyttivät uusia tietokoneohjelmia, kuten hahmon mallintamisohjelmaa ”Chicken Wirea”. (En ala selittelemään tarkemmin ohjelmista, koska en niistä kauheasti ymmärrä…) Tietokoneella animaattorit pystyivät tekemään elokuvan hahmoista aiempaa yksityiskohtaisempia, ja hahmoja pystyi helposti venyttelemään ja litistämään – mitä vain elokuva vaati. Elokuvan ilmestymisaikana, vuonna 2005, kriitikot kehuivat elokuvan visuaalista ilmettä. Minun mielestäni elokuvan animaatio on hieman ”kökköä”, enkä pidä ollenkaan hahmojen ja ympäristön muovisen näköisestä ulkoasusta. Tietysti pitää muistaa, että näin elokuvan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sitten, ja sen ilmestymisestä oli aikaa jo niin paljon, että tietokoneanimaatio on kerinnyt kehittyä realistisemman näköiseksi. Parempaa laatua nähneille silmilleni Disneyn studion ensiaskelmat tietokoneanimaation parissa näyttävät auttamattomasti ”kököille”. 

Pikku Kanasen päähenkilö on, yllätys yllätys, Pikku Kananen! Pikku Kananen on pienikokoinen, arka ja epävarma poikalapsi. Hän kuuluu koulussa epäsuosittujen joukkoon (amerikkalaisena elokuvana Pikku Kanasen koulussa on selkeät ryhmäjaot, jotka ovat tuttuja kaikille ah-niin-ihania-teini-komedia-leffoja katsoneille), ja on kaupungissa muutenkin huonossa maineessa ”taivas putoaa”-episodin jäljiltä. Epävarmuudestaan huolimatta Kanasella on hyvä itsetunto, ja hän uskoo pystyvänsä muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan. Pikku Kanasella on hieman vaisut välit isänsä kanssa. Kukko Kieku ja Pikku Kananen eivät koskaan puhu keskenään asioista, ja tämä on aiheuttanut heidän välilleen viileät ja (puhumista) välttelevät välit. Erimielisyyksiä aiheuttaa etenkin se, että Kukko Kiekusta Pikku Kanasen ”taivas putoaa” -tempaus on todella nolo, ja hän yrittää saada poikansa unohtamaan koko tapauksen, ja pitämään pientä ääntä itsestään. Elokuvan pääteemana toimiikin isän ja pojan välinen suhde, ja tätä suhdetta koetetaan elokuvan aikana tietenkin parantaa. Pikku Kanasen paras kaveri on Sini Sorsa, ”ruma ankanpoikanen”, joka on selvästi ihastunut Pikku Kanaseen. Kaverijoukkoon kuuluvat myös Possu Ponneton, joka on hyvin pelokas, ailahteleva ja populaarikulttuurinsa tunteva possu, sekä Kala Kuivamaa, joka elää ihan omissa maailmoissaan omaa kieltään puhuen – jota kaverit näyttävät kuitenkin ymmärtävän. Eräänlaisena pahiksena elokuvassa toimii Ringa Repo, Pikku Kanasen koulutoveri, joka syrjii häntä koko ajan ja jaksaa aina muistuttaa ”taivaan putoamisesta”. Pahiksen roolin saavat myös avaruuden asukit, oli rooli aiheellinen tai ei. 

Pikku Kanasessa on hyvin paljon viittauksia populaarikulttuuriin. Näitä viittauksia mieleemme tuo yleensä Possu Ponneton, mutta nähdään Kala Kuivamaakin koulun jumppasalissa King Kongia esittämässä. Ihan elokuvan alussa nähdään viittaus Leijonakuninkaaseen, kun kertoja etsii oikeaa tapaa aloittaa tarina. Yksi tarinavaihtoehdoista on auringonnousu Tie elämään -laulun soidessa taustalla. Elokuvan alussa ”taivas putoaa” -episodin aikana nähdään myös lyhyt pätkä Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaa Tammelan elokuvateatterissa. Possu Ponneton taasen tekee suoranaisen spoilerin kertomalla Star Warsista tuttujen Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin välisen suhteen. Monet elokuvan lauluista ovat myös jo tunnettuja lauluja, joita Possu Ponneton alkaa yhtäkkiä laulaa. Possu laulaa mm. lauluja Staying Alive, Wannabe ja I Will Survive. Elokuvaan on sävelletty kuitenkin yksi oma laulu, Taas munasin. Kappale soi taustalla Pikku Kanasen kulkiessa koulutietään – ja kohdatessaan monia hankaluuksia. Taustamusiikin elokuvaan sävelsi John Depney. 

Pikku Kanasen juoni porskuttaa hyvin eteenpäin koko elokuvan ajan. Tapahtumat punoutuvat toisiinsa keinolla tai toisella, eikä alun ”taivas putoaa” -episodia jätetä irralliseksi muusta elokuvasta. Elokuvassa kohotetaan jännitystä loppuun asti, mikä pitää katsojan taatusti liimautuneena penkkiin. Herkistelyäkin on ilmassa Pikku Kanasen ja Kukko Kiekun keskustellessa keskenään – erityisesti kohdissa, joissa isä kertoo olevansa ylpeä pojastaan. Pikku Kanasen hyvän juonen pilaa kuitenkin elokuvan toteutus, sillä siitä on tehty aivan liian komediamainen minun makuuni. Joka käänteessä väännetään vitsiä, ja juoni porskuttaa hengästyttävällä tavalla eteenpäin. Minusta ainakin tuntuu, että elokuva on täynnä vain sähläystä ja huutoa ja sekasortoa. Kaipaisin elokuvaan rauhallisiakin hetkiä, joita Pikku Kanasen ja tämän isän välienselvittely aina tuo mukaan, mutta näitä rauhallisia hetkiä kaipaisi enemmän. Ehkä minusta on tulossa vanha, kun kaipaan rauhaa hulabaloon sijaan. 

Pikku Kanasessa on paljon parannettavaa, jotta siitä tulisi minun makuuni sopiva elokuva. Kaipaisin lisää huomiota hahmoihin, sillä nyt minua sykähdyttää vain Pikku Kananen, eikä hänkään joka kohtauksessa. En pidä elokuvan visuaalisesta ilmeestä, joka on liian muovisen näköinen. Samantasoista animaatiota näkee nykyään vaikkapa Mikki Hiiren kerhotalossa (pyöriikö se muuten enää telkkarissa?). Juoni on hyvä, mutta liian rauhaton. Nämä seikat huomioon ottaen on ehkä ihan hyvä, ettei Pikku Kanaselle tehty sille suunniteltua jatko-osaa. Veikkaisin, että Pikku Kananen on tehty enemmän lasten kuin aikuisten makuun sopivaksi. Niinpä voin suositella sitä kaikille perheen pienimmille – kunhan aikuinen on vieressä pitämässä tarvittaessa kädestä kiinni, sillä sen verran jännittäväksi meno välillä yltyy. 

”Tehdään kaks joukkuetta: suositut vastaan sorsitut.”
- Liikunnan opettaja

Lehmäjengi - elokuva-arvostelu

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :)

Kaukana lännessä naudatkin on rautaa… Erityisen rautaisia ovat Poutapilven maatilalla asustavat rouva Caloway ja Grace. Poutapilvessä vietetään idyllistä elämää, kuten jo farmin nimestä voi päätellä. Maatila on täynnä eri eläimiä, ja eläinten epävirallisessa johtoasemassa ovat nämä jo mainitut rautaiset lehmät. Poutapilven rauha kuitenkin rikkoontuu, kun paikalla saapuu uusi tulokas, maatalouskisoissa loistanut Maggie-lehmä. Muut asukit ottavat Maggien lämpimästi vastaan, mutta Caloway pohtii, voiko tuollainen showtyttö oppia maatilan rauhallisille tavoille. Pian Maggien saapumisen jälkeen maatilalle tulee vierailemaan sheriffi Sam Brown, joka ilmoittaa, että farmin pitäisi maksaa velkansa parin päivän sisällä, tai muuten farmi pakkohuutokaupataan. Tästä niin maatilan emäntä Pearl Gesner kuin eläimetkin ymmärrettävästi harmistuvat. Maggie kuitenkin päättää, ettei nyt anneta periksi, vaan lähtee rouva Calowayn ja Gracen kanssa kaupunkiin pyytämään sheriffiä siirtämään maksuaikaa eteenpäin. Tällöin farmin eläimet pääsisivät osallistumaan maatalousnäyttelyyn, josta voittaisivat takuulla riittävästi rahaa velkojen maksamista varten. 

Kaupunkiin saapuessaan lehmät etsivät sheriffiä kaikkialta, muun muassa saluunasta, mutta lopulta heille selviää, ettei maksumääräystä voi siirtää. Paikalle saapuvasta palkkionmetsästäjä Ricosta Maggie saa kuitenkin idean - mitä jos napattaisiin lännen pahin karjavaras, Alameda Slim, ja palkkiorahoilla pelastettaisiin Poutapilvi? Suunnitelma alkaa toteutua ennen yhteistä hyväksyntää, sillä lehmät liitetään mukaan erään uudisasukkaan karjaan, ja matka jatkuu preerialle. Yön pimeimpinä tunteina paikalle saapuu Alameda Slim kätyreineen karjaa varastamaan. Varastelu sujuu kätevästi, kun Slim alkaa jodlata hypnotisoivaa laulua saaden lehmät ja härät toimimaan tahtonsa mukaan. Lehmistä ainoa, joka ei vaivu hypnoosiin, on Grace, jolla ei ole minkäänlaista sävelkorvaa. Hän pelastaakin Maggien ja rouva Calowayn karjavarkaan armoilta, mutta Alameda Slim nappaa mukaansa koko muun härkälauman.  Slim pääsee karkuun lehmiltä ja Ricolta, joka saapuu paikalle sheriffiltä lainaamansa ratsun Buckin kanssa. Buck alkaa mahtailla lehmille, kuinka upea Rico on ja kuinka hän on etuoikeutetussa asemassa saadessaan toimia Ricon ratsuna. Nähdessään ratsunsa puhuvan lehmille Rico päättelee Buckin pelkäävän lehmiä, ja niin hän pyytää itselleen uuden hevosen. Tämän nähdessään Buck pettyy, mutta päättää sitten napata Alameda Slimin itse, jotta Rico näkee, kuinka hieno hevonen hän todellisuudessa on. Nyt karjavarkaan jäljillä on siis lehmäkolmikko, palkkionmetsästäjä Rico ja Buck-hevonen. 

Taivallettuaan epätoivon partaalle Maggie, Grace ja rouva Caloway tapaavat preerialla Lucky Jack -jäniksen, joka nimestään huolimatta on Aku Ankkamaisen epäonnekas. Jack selittää lehmille, kuinka hänen sukunsa salainen kotipesä on vallattu, ja täytetty karjalla. Tästä lehmät arvaavat, että laittomana valtaajana toimii Alameda Slim, ja he pyytävät jänistä johtamaan heidät vanhaan kotikoloonsa. Samaan aikaan Jackin vanhassa kodissa, joka on entinen kaivos, Alameda Slim kertoilee hurjista suunnitelmistaan kätyreilleen. Slim hautoo kostoa hänen jodlaamiselleen aikoinaan naureskelleille farmareille, ja aikoo ostaa kaikki osavaltion pakkohuutokaupattavat maatilat itselleen liikemieheksi naamioituneena. Jotta maatilat menisivät konkurssiin, on hänen täytynyt varastaa kaikkien farmien karja itselleen. Jäljellä on enää Poutapilven maatila, ja sitten hänen suunnitelmansa on valmis! 

Jack-jäniksen johdattamina Maggie, Grace ja rouva Caloway pääsevät vihdoin Slimin kaivokseen. Kaivokselle on tiensä löytänyt myös Buck, joka ei kuitenkaan pääse kaivoksen sisään biisoni-ovivahdin ohi. Lehmät biisoni kuitenkin päästää kaivoksen sisälle, ja siellä he saavat kuin saavatkin napattua Slimin kaivoskärryihin! Hurjan takaa-ajon jälkeen Slimin vapauttaa vankeudesta palkkionmetsästäjä Rico, joka onkin Slimin palkkalistoilla! Tämä järkyttää Buckia suuresti. Rico vangitsee lehmät junanvaunuun jääden vartioimaan sitä muiden kätyreiden kanssa, ja Slim lähtee kohti Poutapilven pakkohuutokauppaa. Ricon hevoseksi jälleen päässyt Buck päättää kuitenkin tehdä oikein, ja tyrmää entisen idolinsa Ricon. Rouva Caloway taas vapauttaa itsensä ja muut lehmät junan vaunuista, jonka jälkeen lehmät valtaavat veturin ja lähtevät kohti Poutapilveä. He saapuvat paikalle juuri ja juuri estääkseen Alameda Slimiä ostamasta farmia, nappaavat hänet (toistamiseen) ja maksavat Poutapilven velat pois. Näin ollen farmi pelastuu, ja Maggiesta on tullut osa Poutapilven porukkaa. Kaikki huipentuu siihen, kun Poutapilven eläimet osallistuvat maatalousnäyttelyyn, jossa voittavat jokainen palkkion upeudestaan. 

Lehmäjengi on suomalaisella Disney-klassikko -listalla klassikko numero 44, kun taas Yhdysvalloissa se on klassikko numero 45 (lue tästä, mistä eroavaisuus johtuu). Lehmäjengi parodioi perinteisiä lännenelokuvia, ja sen englanninkielinen nimi, Home on the Range, viittaa samannimiseen (Amerikassa) suosittuun county-lauluun. Elokuvan pääosassa seikkailevan lehmätrion voi taasen nähdä olevan viittaus Charlien enkeleitä kohtaan. Lehmäjengi on saanut vaikutteita myös Hamelnin pillipiipari -sadusta, jossa mies karkottaa rotat Hamelnin kaupungista lumoamalla ne huilun soitolla. Elokuvassa puolestaan Alameda Slim lumoaa lehmiä mukaansa jodlauksen avulla. Lehmäjengi valmistui vuonna 2004, ja se menestyi teattereissa todella huonosti. Lehmäjengin Disneyn studioille tuoma tappio johti siihen, että studiot päättivät lopettaa traditionaalisesti käsin piirrettyjen animaatioiden teon. Tietokoneella tehtyjen elokuvien teko oli paljon halvempaa ja nyky-aikaisempaa, ehkä jopa muotia. Niin Lehmäjengistä tuli toistaiseksi viimeinen perinteisesti tehty Disney-animaatio – kunnes viiden vuoden päästä ilmestyi Prinsessa ja sammakko. 

Lehmäjengin pääosissa hääräilevään lehmätrioon kuuluvat Maggie, rouva Caloway ja Grace. Lehmiä vähätellään elokuvan aikana monta kertaa – eihän lehmät voi olla lännenelokuvan tähtiä! Elokuva vetääkin perinteiset asetelmat kunnolla päälaelleen: ensinnäkin naiset pelastavat päivän, ja toisekseen lajina toimii lehmä, tuo laiskuudesta ja märehtimisestä tunnettu eläin. Elokuvan lehmäjengin lehmät eivät kuitenkaan ole niitä tavallisia lypsettäviä kantturoita. Maggie, joka mielestäni erottuu kolmikosta ns. ”päälehmänä”, on entinen showtyttö (maatalouskisojen voittaja), joka yrittää sopeutua elämään rauhallisella Poutapilven maatilalla. Maggie oli alun perin suunniteltu osaksi Poutapilven maatilaa, mutta hänet muutettiin ulkopuoliseksi, tilalle tulevaksi uudeksi asukkaaksi, jotta tarinaan saataisiin jännitettä lehmien välille. Maggie on kova tyttö syömään, röyhtäilemään, esiintymään ja naurattamaan muita. Hän on toimissaan hyvin spontaani ja hieman ajattelematon, mutta hän vie loppuun aina sen, minkä on aloittanut. Suuresta suustaan ja karismaattisesta luonteestaan huolimatta Maggien arvot ovat kunnossa, ja hän toimii rohkeasti heikoimpien puolustajana. Rouva Caloway on luonteeltaan vastakohta Maggieen verrattuna. Caloway on hyvin hillitty, jäykkä ja jonkinasteinen englantilaisuuden perikuva. Caloway on toiminut Poutapilven tilalla eläinten johtajana, ja hän näkee Maggiessa varteenotettavan ehdokkaan farmin saattamiseksi suoranaiseen kaaostilaan. Caloway haluaisi, että kaikki menisi samalla tavalla kuin aina ennenkin, ja hänen on vaikea hyväksyä minkäänlaisia muutoksia elämässään. Suunnitelmiakin pitäisi miettiä tunteja, eikä päättää spontaanisti vaikkapa pelastaa maatilaa pakkohuutokaupalta, koska lehmien ei kuulu tehdä niin. Oikeudenmukaisuutta ja hyväntahtoisuutta huokuvalla rouva Calowayllä on yksi heikko kohta – nimittäin hänen rakas hattunsa. Muut eivät saa koskea siihen, tai muuten Caloway ei voi vastata seurauksista. Lehmäjengin kolmas lehmä, Grace, on taas aivan erilainen Maggieen ja Calowayhin verrattuna. Grace on eräänlainen new age -hippi, joka haluaa jakaa ympärilleen rauhaa ja positiivista energiaa. Muissa maailmoissa kulkemisen ohella Gracella ei ole minkäänlaista sävelkorvaa. Kyseinen taito osoittautuu hyödylliseksi Alameda Slimiä vastustaessa. 

Elokuvaan maskuliinisuutta tuo Buck-hevonen. Buck on tyytymätön olemaan rauhallisen pikkukaupungin sheriffin ratsu – hän janoaa seikkailuja ja jännitystä! Suurin toive Buckin elämässä on päästä palkkionmetsästäjä Ricon hevoseksi, sillä Rico on vaan niin siisti kaveri! Buckin seikkailunjanoa tuodaan ilmi hänen näkemällään unijaksolla, jossa hän taistelee Bruce Leemäisesti rosvoja vastaan. Buck on myös hyvin voitontahtoinen, ja hän haluaa napata Alameda Slimin. Kuullessaan lehmien yrittävän samaa hän pitää tapausta naurettavana, sillä eiväthän lehmät mitään sankareita ole! Elokuvan aikana Buckin ylimielisyys tasoittuu hieman. Mainitsemisen arvoinen sivuhahmo on myös epäonninen Jack-jänis. Jack on menettänyt toisen jäniksenkäpälänsä, joten olisiko se syynä hänen epäonneensa? Hulluuden rajoilla tasapainotteleva Jack toimii lehmien matkaoppaana preerian läpi. Lehmäjengin pahiksena on Alameda Slim, jodlaava karjavaras, joka haluaa tuhota muiden maatilallisten onnen. Slim ei todellakaan ole mikään pelottava pahis, vaan hänen toimintansa aiheuttaa katsojissa lähinnä naurunpurskahduksia. 

Lehmäjengi-elokuvan visuaalista ilmettä varten elokuvantekijät kävivät Wyomingissa karjanajossa. Karjaa preerian läpi kuljettaessaan tiimi kuvasi villiä, koskematonta länttä ja sai tästä paljon inspiraatiota elokuvaa varten. Taustojen tekijät ottivat mallia maisemiinsa myös aikaisemmista Disneyn animaatiopätkistä, kuten Melody Time -elokuvan Pecos Billistä. Elokuvan piirrostyylistä muotoutuikin mielestäni hyvin karikatyyrimäinen, mutta myös huoliteltu tyyli. Piirroksissa käytetään paljon geometrisia, kulmikkaita muotoja, eikä Disneyn perinteistä pyöreyttä ole näkyvillä. Preeriasijainnistaan huolimatta elokuvaan on saatu kivasti värikkyyttä, esimerkiksi preerialla kasvaa sinisiä kaktuksia. Erityisesti Slimin jodlausjaksossa ilotellaan värien ilotulituksella. Värikkyydestä huolimatta Lehmäjengin animaatiotyyli ei tee vaikutusta minuun. 

Lehmäjengin laulut on säveltänyt Alan Menken ja sanoittanut Glenn Slater. Alan Menkenin aikaisempia sävellyksiä on päästy kuulemaan sellaisissa Disney-klassikoissa kuin Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö ja Aladdin. Niinpä Lehmäjengin musiikin taso lupailee paljon enemmän, kuin mitä se lopulta antaa. Laulut eivät jää mieleen soimaan elokuvan katsomisen jälkeen, eivätkä ne tee oikeastaan mitään vaikutusta minuun. Harmi. Alan Menken on sanonut itse, että Lehmäjengin musiikki ”tulkitsee amerikkalaisuutta”, joten ehkä tämä amerikkalaisuuden elementti tekee musiikista minulle vierasta. Elokuvan aloittaa laulu Kaukana lännessä, joka kajautetaan ilmoille basso-äänisen mieskuoron voimalla. Sama kappale kuullaan myös elokuvan loppuessa onnellisesti.  Toinen laulu on iloinen Laidalla Poutapilven, jonka aikana Poutapilven maatila seesteisine elonpäivineen näyttäytyy meille ensimmäistä kertaa. Kolmas laulu on ainoa laulu, jonka joku elokuvan hahmoista laulaa. Jodlaaja on Alameda Slimin päänumero, ja jodlauksensa avulla hän hypnotisoi naudat tahtoonsa. Neljäs laulu Koska auringon nähdä saan on elokuvan lauluista herkin ja paras – siitä jopa muistan näin jälkikäteen melodian. Kohtauksessa lehmillä menee kaikki huonosti. Laulua oli kuulemma aluksi vaikea kirjoittaa, mutta elokuvan teon aikana tapahtuneet syyskuun 11. päivän terrori-iskut saivat säveltäjän inspiroitumaan surumielisiin tunnelmiin.  

Lehmäjengi on todellakin lännenelokuvia parodioiva ja karikatyyrimainen elokuva, ja jokainen kohtaus lyödään vitsiksi – paitsi haikea Koska auringon nähdä saan -laulu. Tämä vitsaileminen alkaa aika nopeasti ärsyttää, varsinkin, kun vitsien taso ei kaikkine utareille irvailemisineen ole kauhean korkealla. Vitsit uppoavat varmasti lapsikatsojaan, ja kyllä ne saavat minunkin suupieleni välillä ylöspäin, mutta vitsien vastapainoksi kaipaisi myös vakavahenkisyyttä. Elokuvantekijöiden keskittyessä parodioimaan lännenelokuvia Lehmäjengin juoneen ei ole hirveästi panostettu, ja mielestäni juoni on melko tylsä. Myös hahmot jäävät etäisiksi, mikä johtuu luultavasti sivuhenkilöiden suuresta määrästä. Kuten myös jo aikaisemmin mainitsin, elokuvan piirrostyyli ei ole minua miellyttävä, eivätkä laulutkaan sitä parhaimmistoa edusta. Niinpä mielestäni Lehmäjengi kuuluu Disney-klassikoiden heikoimpiin elokuviin, mikä on harmi, sillä elokuvan perusidealla olisi ollut hyvät mahdollisuudet onnistumiseen. Jos kuitenkin kaipaa ”aivot narikkaan” -tyyliin sopivaa viihdettä, on Lehmäjengi loistava valinta. 

”Audrey, eikös Grace auttanut sinua löytämään sisäisen tipusi?”
- Olli-possu

PS: Jos haluat lukea positiivisemman sävytteisen arvostelun Lehmäjengistä, luepa tästä Mikon arvostelu elokuvasta. Halutessasi tietää elokuvasta lisää taustatietoa lue myös Mikon trivianurkkaus elokuvasta. :)