Rinki tinki tinki: heinäkuuta 2014

HUOM! Arvostelun alussa olen kertonut elokuvan juonen kursivoituna tekstinä. Jos et halua tietää juonipaljastuksia tai loppuhuipennusta, skippaa kursivoitu kohta ja mene suoraan "normaaliin" tekstiin. Lukemisen iloa! :)

Virginia company -niminen kolonisaatiokomppania lähtee matkaan laivalla Lontoosta kohti uutta maailmaa, eli meidän tuntemaamme Amerikkaa. Tutkimusretkeä komentaa kuvernööri Ratcliffe, mutta laivan miehistö näyttää arvostavan enemmän kapteeni John Smithiä, jolla on jo aiempaa kokemusta tutkimusmatkoista. Lisää pisteitä Smith saa laivamatkalla puhjenneen myrskyn takia, jolloin hän pelastaa laidan yli huuhtoutuneen Thomasin hengen. Englantilaiset odottavat innolla uuden maailman löytämistä ja kaikkia rikkauksia, joita sieltä on pakko löytyä.

Sillä välin laivan tulevassa määränpäässä intiaaniheimon päällikkö saapuu sotureidensa kanssa kotiin onnistuneen sotaretken jälkeen. Powhatan-päällikkö ei kuitenkaan löydä kansansa syvien rivien välistä tytärtään, Pocahontasta. Pocahontas on nimittäin metsässä luonnon ihanuuksien keskellä. Häntä sieltä hakemaan tulee Nakoma, Pocahontasin paras ystävä, ja yhdessä he palaavat intiaanikylään. Powhatan ottaa tyttärensä lämpimästi vastaan, ja kertoo, että suunnittelee avioliittoa Pocahontasin ja hyvin vakavan soturin, Kocoumin, välillä. Pocahontas ei kuitenkaan halua asettua aloilleen, sillä hän kaipaa seikkailuja! Niin Pocahontas lähtee viisaan Kaarnamuorin luokse, jolle selittää isänsä suunnitelmat ja oman erikoisen unensa, jossa on pyörivä nuoli. Kaarnamuori käskee Pocahontasia kuuntelemaan sydäntään, ja silloin horisonttiin ilmestyy outoja pilviä.

Oudot pilvet ovat Virginia companyn laivan purjeet. Englantilaiset pääsevät vihdoin rantautumaan maihin, ja alkavat kutsua paikkaa Virginiaksi, ja perustamaansa tukikohtaa Jamestowniksi. Ratcliffe käskee miehensä etsimään hänelle kultaa, sillä kuvernöörillä on hyvin suuret suunnitelmat tulevaisuutta varten. John Smithin hän määrää tutkimaan lähiympäristöä intiaanien varalta. John Smithin huomaamatta Pocahontas lähtee seuraamaan tätä. Vasta vesiputouksen luona John Smith huomaa varjostajansa, ja järjestää tälle väijytyksen. Kohdatessaan toisensa silmästä silmään Smith hämmentyy, sillä hän ei olettanut kohtaavansa näin kaunista naista keskellä metsää. Smith lähtee pakenevan Pocahontasin perään, ja lopulta he tutustuvat toisiinsa. John Smith kertoo Pocahontasille Lontoosta ja englantilaisten sivistävistä suunnitelmista, kun taas Pocahontas opettaa Smithille luonnon ja sen asukkaiden arvostamista.

Sillä välin uudisasukkaat ovat huomanneet heidän kaivaushommiaan tarkkailevat intiaanit. Englantilaiset pelästyvät ja alkavat tulittaa intiaaneja, ja intiaanit vastaavat tuleen jousillaan. Lopulta intiaanit joutuvat perääntymään yhden heistä haavoittuessa, mutta vihamielisyys näiden kahden leirin välillä on alkanut. Powhatan kieltää heimoaan olemasta minkäänlaisissa tekemisissä ”valkonaamojen” kanssa, mutta se ei estä Pocahontasta tapaamasta John Smithiä salaa. Pocahontasin ja John Smithin tunteet toisiaan kohtaan alkavat lämmetä, ja he sopivat tapaavansa toisensa yöllä metsässä. Nakoma on kuitenkin nähnyt ystävänsä John Smithin seurassa, ja huolestuu tämän puolesta. Niin Nakoma pyytää Kocoumia varjostamaan ja huolehtimaan Pocahontasista. Yöllä John Smith taas lähtee omasta leiristään liian näkyvästi, ja Ratcliffe komentaa Thomasin varjostamaan Smithiä. Tietämättä varjostajistaan John Smith ja Pocahontas tapaavat metsäaukiolla, jossa John lupautuu tulemaan Pocahontasin seurassa tekemään sovintoa Powhatanin kanssa. Onnellisena Pocahontas suutelee Smithiä. Silloin Kocoum ryntää pusikosta esiin ja alkaa taistella John Smithin kanssa. Toisaalla pusikossa piileksivä Thomas huomaa maamiehensä hädän, ja ampuu Kocoumin. Muut intiaanit kuulevat pamauksen, ja he tulevat vangitsemaan syyttömän John Smithin Pocahontasin estelyistä huolimatta.

Thomas pääsee pakenemaan omaan leiriinsä, jossa Ratcliffe päättää, että nyt on aika hyökätä intiaanien kimppuun. Ratcliffe ei ole löytänyt maasta kaivamalla kultaa, joten intiaanien on pakko piilotella sitä! Intiaanikylässä Powhatan on kauhistunut Kocoumin kuolemasta, ja määrää myös hyökkäyksen uudisasukkeja vastaan. John Smith määrätään saamaan surmansa aamun koitteessa. Powhatan on myös hyvin pettynyt Pocahontasiin, joka tapasi John Smithiä isänsä varoitteluista huolimatta. Pocahontas käy tapaamassa vangittua rakkauttaan, ja lähtee sitten Kaarnamuorin luokse hakemaan apua tähän kaikkeen synkkyyteen. Sillä välin koittaa aamu, ja niin intiaanit kuin uudisasukkaatkin lähtevät hyökkäykseen toisiaan vastaan. Kaarnamuorin luona Pocahontas löytää John Smithin kompassin, jossa on hänen unensa pyörivä nuoli! Nyt Pocahontas tietää, että hänen kohtalonsa on John Smithin luona. Hänen on vain kiirehdittävä taistelurintaman luokse ennen kuin on liian myöhäistä!

Kaksi armeijaa kohtaavat toisensa, ja asettavat rivinsä taisteluasemiin. Powhatan nostaa keppinsä surmatakseen sillä vankinsa, John Smithin. Pocahontas saapuu juuri ajoissa paikalle, ja heittäytyy kepin ja John Smithin väliin. Pocahontas puhuttelee isäänsä, kertoo rakastavansa John Smithiä ja kysyy, valitseeko Powhatan tiekseen vihan tien. Pocahontasin sanat koskettavat Powhatania, ja tämä käskee sotureitaan laskemaan aseensa alas. Aselepo ei kuitenkaan sovi Ratcliffen suunnitelmiin, joten hän nappaa Thomasin pyssyn ja ampuu kohti Powhatania. Pocahontasia syleilevä köysistä vapautunut John Smith huomaa intiaanipäällikköä lähestyvän luodin, ja hyppää sen eteen. Englantilaiset järkyttyvät sankarinsa haavoittumisesta, ja vangitsevat Ratcliffen maanpetoksesta.

Pian englantilaisten laiva valmistautuu lähtöön kohti Lontoota. Osa englantilaisista jää Jamestowniin perustamaan kunnollista varuskuntaa, mutta laivaan lastataan vangittu Ratcliffe sekä haavoittunut John Smith. Smith kaipaa Lontoon lääkäreiden hoitoa ampumahaavaansa. Hän ei haluaisi millään jättää Pocahontasia, ja pyytää tätä lähtemään mukaansa. Pocahontas kuitenkin kokee, että hänen paikkansa on oman kansansa parissa, ja niin hän joutuu kieltäytymään Smithin ehdotuksesta. Niin John Smith ja Pocahontas joutuvat hyvästelemään toisensa herkällä suudelmalla. Laivan seilatessa kohti Lontoota Pocahontasin on pakko juosta korkealle kalliolle, josta hän pystyy hyvästelemään John Smithin lopullisesti. Kalliolta Pocahontas katselee, kuinka John Smithiä kuljettava vene katoaa horisonttiin. Loppu.

Pocahontas on Disneyn ensimmäinen klassikko, joka perustuu tositapahtumiin. Toinen tositapahtumiin perustuva elokuva on Mulan. Historiallinen intiaanityttö Pocahontas syntyi vuonna 1595, ja hänen syntymänimensä oli Matoaka. Pocahontas oli Matoakan lempinimi, joka tarkoittaa iloista ja kujeilevaa tyttöä. Englantilaisten uudisasukkaiden saapuessa Virginiaan Pocahontas oli 10-12-vuotias. Hänen sanotaan pelastaneen John Smithin hengen kahdesti, mutta tästä ei ole varmuutta. Todisteita ei ole myöskään siitä, että Pocahontas ja John Smith olisivat koskaan rakastaneet toisiaan. Pocahontas kuitenkin vieraili paljon siirtokunnassa pelaten siellä pelejä ja avustaen englantilaisia heidän kärsiessään nälänhätää. Vuonna 1609 John Smith haavoittui ruutiräjähdyksessä, ja hänet jouduttiin kuljettamaan Englantiin toipumaan. Intiaaneille kerrottiin Smithin laivan uponneen ja Smithin saaneen näin surmansa, vaikka näin ei oikeasti ollut. Myöhemmin Lontoossa asuessaan Pocahontas tulisi näkemään John Smithin vielä kerran hyvin vaivaannuttavissa tunnelmissa, mikä joidenkin mukaan kertoo siitä, että intiaanilla ja kapteeni Smithillä olisi ollut jonkinlainen suhde. John Smithin ”kuoleman” jälkeen Pocahontasin on sanottu menneen naimisiin Kocoum-intiaanin kanssa, mutta tästäkään ei ole todisteita. Siirtokuntalaiset kidnappasivat Pocahontasin vuonna 1613. Vankina ollessaan Pocahontas kääntyi kristinuskoon ja hänet kastettiin Rebecaksi. Siitä eteenpäin Pocahontas asui siirtokunnassa, eikä enää palannut takaisin intiaanien luokse. Siirtokunnassa Pocahontas meni naimisiin John Rolfen kanssa, ja he saivat pojan vuonna 1614. 1616 Pocahontas ja Rolfe muuttivat Englantiin, jossa Pocahontasista tuli eräänlainen kuuluisuus. 1617 pari lähti seilaamaan takaisin kohti Virginiaa, mutta vielä Thames-joella seilatessaan Pocahontas sairastui ja kuoli vain 22-vuotiaana.

Edellä kerrotusta Pocahontasin oikeasta elämänkerrasta voi huomata, että Disney on ottanut hieman vapauksia oman elokuvansa suhteen. Elokuvassa keskitytään myös vain tiettyyn osaan Pocahontasin elämästä. Disneyn versiossa John Smithin ja Pocahontasin suhde on elokuvan tärkein teema, vaikka asialle ei ole historiallista näyttöä. Elokuvassa Pocahontas on myös (nuori) aikuinen, vaikka oikeasti englantilaisten saapuessa Amerikkaan hän oli vasta lapsi. Monet ihmiset ovat kritisoineet elokuvaa juuri sen takia, että se ei ole historiallisesti paikkansapitävä. Joidenkin mielestä intiaanit kuvataan tässä elokuvassa rasistisesti, jota todistaa mm. Kocoumin murha Thomasin toimesta ja laulun Villejä, villejä sanat. Minusta tämä kritisointi on kuitenkin todella liioiteltua. Laulun sanat ovat rasistiset, mutta molempiin suuntiin. Laulun aikana intiaanit ja uudisasukkaat valmistautuvat sotaan toisiaan vastaan, eikä kukaan kutsu vihollisiaan suloisiksi olennoiksi. Kocoumin kuolema taasen ei ole tarkoitettu rasistiseksi teoksi, vaan se on elokuvan juonen kannalta oleellinen seikka! Ja tarvitseeko elokuvan vastata todellisuutta sataprosenttisen tarkasti? Kyseessä on kuitenkin lasten elokuva, eikä yleensä mikään elokuva vastaa täysin sen lähdeteosta tai tositapahtumia. Pitää artisteilla joku taiteilijan vapaus olla! Ja sitä paitsi Powhatanin englanninkielinen ääninäyttelijä Russell Means, joka itse on natiivi amerikkalainen (=intiaani), on sanonut Pocahontasia ”parhaaksi kuvaukseksi Amerikan intiaaneista, jota Hollywood on koskaan tehnyt”. Tämä siis sanottu 90-luvulla.

Idea Pocahontasin tekemiseen syntyi vuonna 1990 kiitospäivän aikoihin, kun Bernard ja Bianca Australiassa oli juuri valmistunut. Ideana oli tehdä rakkaustarina, jossa kaksi erilaista maailmaa kohtaisivat. Pocahontasin tekeminen alkoi yhtä aikaa Leijonakuninkaan kanssa. Pocahontasta pidettiin Leijonakuningasta arvostetumpana projektina, joten useat animaattorit valitsivat työskentelevänsä juuri Pocahontasin parissa. Loppujen lopuksi elokuvasta tuli animaattoreiden mukaan vaikein elokuva, jonka parissa Disneyn studiot ovat työskennelleet. Pocahontasin tekeminen kesti viisi vuotta, ja pelkästään Pocahontasta oli animoimassa 55 animaattoria(!). Elokuvan yksityiskohtia muutettiin myös pari kertaa. Alun perin Pocahontasin eläinystävien piti puhua, ja hänellä piti olla kolmas eläinystävä, kalkkuna. Kaarnamuorin tilalla oli alun perin ”Jokivanhus” (Old Man River), mutta hahmo muutettiin puuksi koska Pocahontas kaipasi äitimäistä neuvonantajaa. Elokuva sai ensi-iltansa loppujen lopuksi vuonna 1995, samaan aikaan kun aito ja alkuperäinen Pocahontas täytti 400 vuotta. Pocahontas menestyi hyvin ja tienasi paljon rahaa, muttei menestys ollut niin hyvä kuin mitä tekijät olivat odottaneet. Syy tähän oli varmaan se, että Pocahontasissa käsitellään aikuismaisempia ongelmia, kuin aikaisemmissa menestyneissä Disney-elokuvissa.

Mitä nämä aikuismaiset ongelmat ovat? Pocahontasissa käsitellään hyvin paljon eriväristen ihmisten syrjintää, kuten aikaisemmin tekstissä on jo mainittu. Uudisasukkaat, erityisesti Ratcliffe, ovat hyvin rasistisia, eivätkä usko intiaanien olevan yhtä hyviä ihmisiä kuin valkoihoiset ovat. Tällainen syrjintä ihon värin, saati sitten minkään erilaisuuden takia on todella typerää, ja ikävä kyllä sitä esiintyy vielä tänäkin päivänä. En oikein voi uskoa, että jotain ihmisryhmää on oikeasti pidetty niin paljon muita huonompana ja varsinkin niin massiivisissa suhteissa, kuin intiaaneja on pidetty. Kauheaa, miten tyhmiä ja pahoja me ihmiset olemme! Pocahontasissa suurin osa englantilaisista esitetään typerämpinä kuin intiaanit. Ihan kuin käsikirjoittajat ja animaattorit olisivat halunneet todeta, että itse asiassa intiaanit ovat parempia kuin me. Pocahontasin ja John Smithin suhde myös hälventää eroa eri ihonvärien välillä, sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme samanlaisia: halajamme vain rakkautta. Elokuvan lopussa oleva Pocahontasin puheenvuoro Powhatanille tiivistää tämän kaiken syrjimisen, sillä eivät intiaanitkaan saa syrjiä valkoihoisia! Toinen aikuismainen ongelma elokuvassa on luonnonsuojelu. Pocahontas viihtyy paljon metsissä ja kallioilla, ja hän on yhtä luonnon henkien kanssa. Laulussa Tuulen värit tämä luonnonsuojelu ja luonnon rakastaminen tiivistyy kauniiseen muotoon, ja laulu voisikin olla vaikka Greenpeacen tunnussävel. Elokuvassa intiaanien elosta tehdään sitä tavoiteltavaa elämää, ja uudisasukkaiden luontoa ryöstävästä ja tuhoavasta elämisestä tehdään huono juttu. Niinpä elokuvassa intiaaneista tehdään monessa suhteessa parempia kuin rasistisista valkoihoisista.

Elokuvan päähenkilö on Pocahontas, intiaanipäällikön tytär. Pocahontas on todellinen luonnonlapsi, joka puhuu erilaisten luonnon henkien kanssa. Myös neidon edesmennyt äiti puhuu Pocahontasille tuulen muodossa. Pocahontas rakastaa kaikkia mahdollisia eliöitä, ja häntä voisi pitää eräänlaisena ensimmäisenä luonnonsuojelijana. Pocahontas on todella utelias nainen, ja jos jotakin uutta ja pelottavaa ilmestyy hänen näkökenttäänsä, pitää siihen heti mennä tutustumaan paremmin. Pocahontas on myös hyvin hetkessä eläjä, eikä hän halua rakastuessaan ajatella, mitä hänen isänsä tai heimonsa suhteesta ajattelee. Pocahontasille vieraita käsitteitä ovat viha, erilaisuuden syrjiminen, rikkauden tavoitteleminen ja kateus. Siinä suhteessa Pocahontas elää hyvin yksinkertaista ja onnellista elämää ympäröivästä luonnosta nauttien ja hauskuutta pitäen. Pocahontas osaa nimittäin nauttia elämästä, eikä hän todellakaan ole vakava. Näissä suhteissa John Smith on täysin erilainen Pocahontasiin verrattuna, eikä pelkän ihonvärin perusteella. John Smith pitää erilaisuutta, kuten sitä eriväristä ihoa, pelottavana ja pahana, ja hänen mielestään luonto on tarkoitettu ihmisen alistamista varten. John Smith kuitenkin arvostaa luonnon kauneutta seiloriystäviään enemmän, ja haluaakin heti uuteen maahan rantauduttuaan lähteä tutkimusretkelle. John Smith on oikea seikkailijaluonne, ja loppujen lopuksi aikamoinen romantikko. John Smithillä pelaa myös oikeudentunto, ja Pocahontasin avustuksella hän lopulta ymmärtää, mikä elämässä on tärkeintä, ja se ei ole kulta.

Pocahontasin seurassa kulkee koko ajan pesukarhu Miiko ja kolibri Flik. Tämä kaksikko tuo elokuvaan sen kaipaamaa huumoria pelleilemällä tilanteessa kuin tilanteessa. Miiko on oikea suursyömäri ja tavaranhamstraaja, kun taas Flik on todella suojelevainen Pocahontasia kohtaan. Pocahontasin paras ystävä on kuitenkin Nakoma-intiaani, joka haluaa toimia heimon parhaaksi ja käyttäytyä odotetulla tavalla. Hän ei välillä ymmärrä, miksi Pocahontasin pitää kuljeskella ympäri metsiä, vaikka kotona olisi paljon tekemistä. Powhatan on intiaaniheimon päällikkö ja Pocahontasin isä. Powhatan johtaa heimoaan hellästi ja ymmärtävästi, ja hänelle luonto, suku ja perinteet ovat tärkeitä. Powhatan on kyllä myös hieman rasisti, sillä hänen mielestään uudisasukkaat ovat ”paholaisia”, jotka ovat tulleet ryöstämään intiaanien maat. Elokuvan virallisena pahiksena toimii kuvernööri Ratcliffe, joka johtaa englantilaisten retkikuntaa. Ratcliffe janoaa vain valtaa ja mammonaa, eikä tahdo uskoa, että sitä ei Jamestownista löydy. Ratcliffe on uudisasukkaiden ennakkoluuloisin veikko, ja hän pitää intiaaneja kauheina villeinä. Ratcliffe tuntee olevansa kotimaassaan väärinymmärretty, ja hän haluaa uuden maan löytämisellä parantaa asemaansa kuninkaan silmissä. Ratcliffen apulaisena toimii hölmöhkö Wiggins, joka ei aina ymmärrä isäntänsä rasistimaisia sanoja. Ratcliffella on myös lemmikkikoira Percy, joka sopeutuu vaikeuksien kautta elämään Virginiassa intiaanien kanssa. Mainitsemisen arvoinen hahmo elokuvasta on myös nuori Thomas, joka ihailee suuresti John Smithiä ja haluaa kovasti tulla arvostetuksi siirtokunnassa.

Pocahontasissa on todella upeat taustat, ja luonnonkuvaus on kaunista ja aidon näköistä. Osa elokuvan tekijöistä matkasi elokuvan teon alkuvaiheessa Jamestowniin saadakseen inspiraatiota aidoista ja alkuperäisistä maisemista, ja retki oli kyllä kannattava. Elokuvan ihmisistä on myös tehty todella ihmismäisen näköisiä, ja mm. Pienestä merenneidosta tutut Arielin pyöreät silmät on unohdettu. Aitouden tunnelmaan on kenties pyritty juuri siitä syystä, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Elokuvassa ei muutenkaan ole sitä Disneyn perinteistä ”pyöreyttä”, vaan piirrostyyli on kulmikas ja geometrinen, vähän niin kuin Prinsessa Ruususessa. Näin maallikkona sanoisin, että tämä kulmikas tyyli käy intiaanitarinaan, ja että intiaanikylästä ja -heimosta on tehty hyvin aitoa vastaavia. En tosin ole mikään intiaaniasiantuntija, joten näitä väittämiä ei kannata ottaa liian tosissaan. :)

Pocahontasin laulut ja musiikin on säveltänyt Alan Menken ja sanoitukset lauluihin on kirjoittanut Stephen Schwartz. Musiikki on todella upeaa, ja todellakin elokuvan tyyliin sopivaa. Laulut ovat minusta hyviä sekä englanniksi että suomeksi. Suomenkielisistä versioista tulee lapsuus mieleen, ja Arja Koriseva on se ainoa oikea Pocahontas minulle. Elokuvan aloittaa laulu Virginia company, jota lauletaan ihan elokuvan alussa laivaa lastattaessa. Samasta laulusta kuullaan lyhyempi versio vähän myöhemmin laivan selvitessä myrskystä. Pian tämän uusinnan jälkeen alkaa laulu Tahtiin rummun perinteen, jota kuoro laulaa kameran esitellessä intiaanien asumuksia. Kolmas laulu on Powhatanin laulama lyhyt Joki, jossa hän toivoo Pocahontasin olevan vakaa kuin joki. Pocahontas huomaa kuitenkin, ettei joki ole ollenkaan vakaa, ja laulaa lurauttaa laulun Virta minne veneen vie. Viides laulu on Kaarnamuorin laulama Kuule sydäntäs, jossa vanha puu antaa Pocahontasille neuvoja. Laulu kuullaan vielä myöhemmin elokuvan aikana lyhennettynä versiona. Kuudes laulu on Kaiva, kaiva, jonka Ratcliffe ja uudisasukkaat laulavat etsiessään kultaa rannasta. Laulun englanninkielinen nimi on muuten vekkuli Mine, mine, joka viittaa sekä kaivamiseen että Ratcliffen haluun saada kulta itselleen. Seitsemäs laulu on Tuulen värit, jossa Pocahontas opastaa John Smithiä luonnon kunnioittamisen suhteen. Kahdeksas laulu on sanoistaan kritiikkiä saanut Villejä, villejä, jossa sekä intiaanit että uudisasukkaat manaavat toisensa. Laulu toistetaan melkein heti edellisen loppumisen jälkeen, mutta toistossa Pocahontas yhtyy mukaan lauluun toivoen ehtivänsä sotivien joukkojen luokse ajoissa. Elokuvaan sävellettiin myös muita lauluja, kuten In the Middle of the River ja If I Never Knew You, joista jälkimmäisen pop-versio pääsi soimaan elokuvan lopputekstien aikana. Elokuva sai musiikistaan Oscar-palkinnon, ja se voitti myös parhaan laulun Oscarin laululla Tuulen värit.

Pocahontasia sanotaan aikuismaiseksi elokuvaksi, mutta minun mielestäni lapsetkin voivat ihan hyvin katsoa sen. Eivät lapset tajua, että jotkut ihmisryhmät torjuvat toisiaan, saati sitten ota vaikutteita tuosta torjumisesta (ainakaan siis elokuvasta). Lapset näkevät elokuvasta lähinnä Miikon, Flikin ja Percyn hassuttelut, sekä Pocahontasin ja John Smithin suhteen. Muistelen Pocahontasin olleen ensimmäinen elokuva, jonka olen koskaan käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Pocahontas on myös mielestäni eniten televisiossa esitetyin Disney-elokuva, tai ainakin lapsuudessa tuntui, että sitä esitettiin koko ajan YLE:n kanavilta. Tämän takia lapsena tylsistyin elokuvaan, mutta nyt olen taas löytänyt sen mahtavuuden. Pocahontasille on tehty jatko-osa nimeltä Pocahontas 2 – matka uuteen maailmaan (1998), jossa Pocahontas tapaa John Rolfen ja matkustaa tämän kanssa Lontooseen. Elokuva pilaa tämän alkuperäisen klassikon ihanan traagisen rakkaustarinan, joten jatko-osan katselua en suosittele. Mutta aito ja alkuperäinen Pocahontas on kaunista katsottavaa niin animaationsa kuin rakkaustarinansa suhteen, eikä ”aikuismaisten ongelmien” tarvitse haitata elokuvasta nauttimista! Ei siis muuta kuin nenäliinapaketti viereen ja elokuvaa katsomaan, sillä loppukohtausta ei pysty katsomaan ilman nessuja!

”Mies ei ole mies, jos ei osaa ampua!”
- Kuvernööri Ratcliffe

(Pocahontasissa John Smith neuvoo Thomasia ampumaan molemmat silmät auki, mikä on itse asiassa huono tapa tähdätä mihinkään kohteeseen. Tuon ajan aseissa ei sitä paitsi ollut tähtäintä, ja ammus saattoi poiketa kohteestaan jopa kuusi metriä! Thomasin osuminen kohteeseen oli siis täysin tuurista kiinni, ei tähtäämisestä!)